Kutsajoki muistoissain.

Taimenta pukkaa, ryöstön tunnusmerkistö täyttyy

-                  -  Lähetään jo, isä siellä kohta hermoilee…

-                   -Yksi heitto, sitten mennään. Kohta tulee ukkonenkin.

Olimme maailman hienoimman joen hienoimmalla koskella. Kutsajoki, Vanhan Sallan Vuorikylän eteläpuolella. Nykyisin paikka valitettavasti kuuluu Venäjän Federaatiolle. 

 Pitkävapaisen haspelikelavirvelin siiman päässä oli kaksikymmentägrammainen vilkku. Vilkun oli oltava iso, koska kävi tuuli. Ja siima oli myös aika paksua, nailonia. Kolmeviitosta. Sillä yhdistelmällä ei pikkuvilkulla juhlia järjestetä, koska se ei lennä sinne, minne tässä kalapaikassa lentää piti. Olin kovan kosken laakealla niskakivellä. Se kivi oli ainakin kymmenen metriä halkaisijaltaan, eikä kivikään, vaan oikeammin rantakalliota. Pirjo ja tuolloin noin kymmenen ikäinen Kalle olivat jo keränneet koko päivän aikana pyytämämme toistakymmentä harria reppuun ja olivat jo siirtymässä rantakallioilta jokitörmälle. Ukkonen jyrähteli jossain kuulosalla, mutta kaukana. Tuuli oli yltymässä ja ilma oli hiostava.

Heitin sen viimeisen heittoni siltä päivältä. Ei se sen kummempi heitto ollut kuin ne muutama kymmenen tai sata heittoa, joilla olin Kutsajoen kirkasta vettä pitkin päivää piiskannut. Välillä virvelissä oli ollut perholitka, mutta nyt siis uistin. Uistin laskeutui heiton päätteeksi lähelle vastarantaa ehkä kymmenkunta metriä jyrkän putouksen niskan yläpuolelle. Laukaisin kelan kiinni samanaikaisesti, kun uistin tavoitti veden auringossa kimmertävän pinnan. Samalla sekunnilla tunsin, että kohta lähtee koko ukko jokeen. Vapa oli ihan viittä vaille lipsahtamassa käsistä, kun keskittyminen heittoon ei ehkä enää ollut terävimmillään. Herätys kuitenkin tuli pikana. Kala lähti uimaan vastavirtaan ja veti samalla myös kohti vastarantaa. Samalla siunaaman sekunnilla se käänsi suuntaansa alavirtaan päin ja kävi puolittain pärskäyttämässä pinnalla. Kiersin vaistomaisesti ja ilmeisen nopeasti kelan jarrun niin paljon kireämmälle kuin se yhdellä pyöräytyksellä mahdollista oli. Päässä ehti käymään ajatus, että jos se karkaa tuonne putoukseen, niin sitten tulee vaikeaa. Ranta alavirtaan oli louhikkoinen ja putousta piisasi kolmena peräkkäisenä portaana niskalta alaspäin varmasti toistakymmentä metriä.

Jarrun tiukottuani onnistuin siirtymään muutaman metrin ylävirran suuntaan menemällä laakealta kaliolta veteen. Olin suunnilleen muniani myöten vedessä muutamassa sekunnissa, mutta kastuminen ei tilanteessa haitannut. Kala kääntyi ylävirran suuntaan ja alkoi hiljaa jurottamalla mennä ilmeisesti pohjaa myöten. Veto oli hemmetinmoinen, mutta ruuvasin jarrua vieläkin tiukemmalle. Pelko oli edelleen, että jos se taas kääntää suunnan alavirtaan ja ottaa virran paineen avukseen, niin kohta on hankaluudet taas tiedossa.

Pirjo ja Kalle olivat jo huomanneet tilanteeni ja tulivat takaisin heittokalliolle. Ehdin heille karjumaan kuumissani, että jos vaan siimat kestää, niin kohta on ryöstö valmis. Ei se kalapoloinen varmaankaan arvannut, miten kovan vedon sen leukaluut kohti rantaa ja tuota pirun pahaa äijää kohti saavat. Hullu suomalainen.

Haavi oli tietymättömissä rantatörmällä. Ei sitä kukaan joutanut hakemaan, enkä edes pyytämään sen hakemista. Peräännyin joesta rantakalliota kohti, enkä antanut tippaakaan löysää kalalle. Rantauttamispaikka oli maailman paras. Rantakallio oli loivaakin loivempi, eikä siinä suunnassa joessa ollut mitään irtokiviä, mistä kala oli rantakalliota lähestymässä. Ja vauhtia oli reippaanlaisesti. Kala tuli kalliolle kuin vene. Koko operaatio päättyi siihen, kun Kalle pääsi kalan niskaan kiinni ja istumaan sen päälle. Vajaan kilometrin päässä alavirrassa olleet kalakaverimme kertoivat jälkeenpäin, että he arvasivat jonkun saaneen kunnon kalan, koska onnistuneen ryöstön kunniaksi kajautimme ilmoille reuhakkaan lyhyen huraan, Venäjällä kun olimme. Oppikirjaan tämä pyyntitapa ei saata sopia, vaikka kyllä tästä saaliista kevyen kenttätyydytyksen sain.

Taimen heilautti vaakaa piirun vaille neljän kilon. Se jäi Kutsan toistaiseksi suurimmaksi taimeneksi, joka pisteltiin kalakavereiden kanssa makoisiin poskiimme tuossa kalamiehen paratiisissa.

Appiukonkin murheet olivat pois pyyhkäistyt, kun leirissä repustamme taimenen näytille nostimme. Murhetta olivat aiheuttaneet lokit, jotka olivat appiukon päikkäreiden aikana tyhjentäneet Kutsajoen viileäkaapissa rantatörmän suojassa olleesta eräsäkistä ne harrit, jotka sille iltaa piti päivälliseksi savustettaman. Lokit saivat osansa, ja me muut osamme. Harreja ja ryöstettyä taimenta.

Alemmassa kuvassa Kutsan se köngäs, minne taimenta ei ollut syytä päästää riehumaan. Ylemmässä kuvassa reippaita poikia saaliineen.


Yläkuvan poikien kilot ovat tästä kuvasta hieman muuttuneet. Ukalta on siirtynyt Kallelle kolmisenkymmentä kiloa. On sitä poijjalle tainnut tulla vajaa metri lisää pituuttakin.

Ukan pöytälaatikkokirjoitelmien etsimisiin tukikohasta tähän.