sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kasperi keräilytaloudessa.

Normaaliolosuhteissa metsästäjänuorukaiset näin maalinnunpyynniin viimeisinä päivinä puristelisivat itsestään viimeisetkin mehut metsästyspoluille, mutta meidän poika se on ottanut loivan linjan. Viimeisimmät reissut ovat vaihtuneet paukuttelusta kamerapuolelle, kuten blogipiireissä ja naamakirjan puolella tiedetäänkin.

Eikä siinä vielä kaikki. Tänään toiseksi viimeisenä jahtipäivänä kiväärit ja haulikot olivat joutaneet nojolleen puunrunkoa vasten, kun poke hipaisi autolle hakemaan sienenpoimintakopan. Eikä turhien sienten takia lajia vaihtanutkaan, koska vahva epäilys on, että Kasperi käveli keskelle kanttarelliesiintymää. Ei hän silmiään ollut uskoa, että kanttarellia voisi Naruskan korkeudella edes esiintyä, eikä varsinkaan lokakuun toiseksiviimeisenä päivänä poimintakuntoisena.

Ukan päätelmä on, että kun Venäjällä vielä vallitsee täysi kesäaika, niin rajan läheisyydessä kesä- ja varhaissyksylajit tietenkin ovat hypänneet rajasta yli talviajan keskelle. Sen varmistamiseksi, ettei kyseessä ole valekanttarelli, lähetti Ukka näytteet lausunnolle Lapin Martoille Rovaniemelle. Sieltä jos Pyhäjärven Maijalta ei varmaa tunnistusta sienille tule, niin mää en oo mää.

Tässäpä kuva Kasperin löydöstä. Limanuljaskasta ei ainakaan ole kyse, uskoo Ukka.


Tukikohasta sienestämisiin tähän.

Kellonkääntöurkko.

Mulla ei ole kuuteen vuoteen ollu kelloa kädessä. Ajat olen kattellu auringosta ja pimmeellä tai pilivessä ollessa arvioinu. Täällä mettässä kun ei ole junien aikatauluja, eikä paikallisbussitkaan liioin kuljeksi, niin ei ajankululla tunnilleen tai varsinkaan minuutilleen ihan noponnuukaa ole. Vaikkei kädessä aikarautaa ole, niin silti piti kimmota aamuyöllä kääntelemään kaikki talon manuaaliviisarikellot ja muutkin oikeeseen aikaan, ettei asiakkaat myöhästy linnunpyynnistä. Tai ei nekään siihen kelloa tartte, vaan valonmäärää sitä joutuu oottelemaan olipa kello mitä tahansa.

Ykstoista kipaletta kellonkääntämisiä joutu silimät suittirenkaana talakkari tekemään. On niitä vaan aikarautoja tämmösessä isossa talossa. On pöllökelloo, pahkakelloo, digikelloo, hirvensarvikelloo ja vaikka jo mitä. Onneks nuo kompjuutterit ja puhelimenluurit kääntelee ite ittiään.

Asuispa Venäjällä. Sinne viisas valtiojohto päätti jättää kesän päälle. Eihän se Venäjä oliskaan, jos ne olis tässä kellonkäännössä pysytelleet kuiten näissä vanhoissa perinteisissä talviaikavyöhykkeissä. Nyt se Venäjä pyyhkäisi kahden tunnin etumatkalle, kun ne tänne asti on olleet vain tunnin meitä eellä. On ne semmosia poikia nuo puuttinit ja medveedjevit, että ne kun päättää, ettei heijän maassa kelloja enää käännellä, niin ei käännellä. Mulle heitin kellonkääntösä ei tee kesää eikä talavee, mutta hiukkasen meitä arvuututti ennakkoon, miten tuo raja pysyy auki, kun naapuri ei kellonkääntötemppua nyt tee. Jopa ratkesi asia viimo viikolla, kun hoonolla soomella oli passitarkastajan kopin seinässä lappu, että het laittaa rajat auki heijän aamuyheksältä ja portit säppiin iltaykstoista heijän aikaansa sitten, kun lännessä siirrellään kelloja takakäteen. Sehän passaa meille, niin pääsee tankkaaman, kuten ennenki.

Tuli taas tässä kellonkääntötempun yhteyvessä mieleen yhen asiakkaan muistelo Kostamuksen rajanylityspaikalta. Joku vanhempi suomalaismummeli oli bussikuskilta rajalla kysyny, että mihinkäs päin näitä kelloja nyt käännetään, kun mennään tuonne Venäjälle. Kuski oli käännähtäny mummua kohti ja sanonu, että käännä viiskytä vuotta taaksepäin...

Ei siitä kannata katkerana olla, vaikka ne nyt ajassa on pari tuntia meitä eellä. Sama aurinko se nousee ja laskee oman kiertonsa mukhaan, vaikka me maan matoset täällä vouhotettas viisareita etteen tai taakse. Eilen illallakin Kallelassa käydessä näyttäyty komiasti muutaman minuutin ajan, kun käytiin siellä porakaivoa huoltamassa. Onneks eilen vielä pysty auringosta päätteleen verenpainelääkkeen ottoajan. Eikäpä hassumpi kellotaulu tuossa kellossa ollukkaan, vai mitä.


Talaviaikaan siirtyminen ei täällä Naruskalla muuttanu isommin mitään. Vielä ei Sipolan Jarkkoo tarvii pihanlinkoukseen tilata, kun maat mustana möllöttää. Lumiukon tekeminenkään ei kattele, onko kesäaika vai talaviaika.

Täytyy kuiten lähtee pyhäpäivän ratoks huoltelemaan Kallelan kaivo valamiiks talavelle.

Tukikohasta kellonkääntelemisiin tähän.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Kaamosmasennuksen torjuntataistelu.

Tukikohdat liittyvät tunnetusti taistelutoimintaan. Niin nytkin. Radio on taas aloittanut vouhotuksen, jossa kuulijoille vannotaan kaamosmasennuksen nimeen. Itketään ja voihkitaan ja kerrotaan mitä erikoisimmista menetelmistä, millä tätä syksyn vaanivaa peikkoa voidaan torjua. Parhaasta päästä uusia konsteja on, että työnnetään airamin lamppu korvanreikään. Sitten pannaan valot päälle.

Joku saa syyn aloittaa ryyppäämisen. Ryyppäämisellehän löytyy aina hyvä syy. Niin viinan kuin vedenkin ryyppäämiselle. Minäkin kokeilin ryyppäämistä. Vetaisin aamupalaksi ohrapirtelön. Jovain oli joku jättäny perunakellariin puikulasäkin taakse kolome päkilistä olutta. Siihen se sormi vanhasta tottumuksesta vahingossa lipsahti avausrenkaaseen ja kohta jo solisi huurteinen ölkki pitkään juomalasiin. Aamukymmeneltä, vaikka entisessä elämässä oli puolenpäivän sääntö. Säännöt on tehty näimmä rikottaviksi. Ölkkiä ei saa juoda suoraan tölkistä, eikä myöskään pullosta. Sen verran on oppi päähän tarrtunu, kun Äitevainaja kielsi jo pikkupojasta asti suoraan pullonsuusta tai tölkistä juomasta.

Tietenkin Mummu taas narautti Ukan kameransa kanssa. Ja eikun potretti. Evidenssiä.


Sitten Ukka kaljanjuonnin lomassa alkoi leipomaan. Leipominen ei ole ominta hommaani, mutta mitäpä sitä ei kaamosmasennuksissaan aikansa kuluksi tekisi. Ja kun oltiin jo ohrapirtelö naukkailtu, niin seuraavaksi oli luontevaa tarttua rukihista tehtyyn jauhoon. Ohjeessa luki vehnäjauho, mutta miehekkäämmältä tuntui ruisjauho. Rookijauho, niinku me Ruåtsiinmuuttoa suunnittelevat ruukaamma sanua.

Panin ruåttalaisen retromonitoimikonheen laulamaan köökinpöyvälle ohjeen mukaisesti taikinaa, josta tulikin ihan harossi. Ei kananmunankeltanen, vaan reuhakkaan ruskea. Niinko tuplastikursulaisen leipä. Se lätty paistui komiasti tuossa pitsauunissa. Nousikin kuin aikapojat.

Valmiin jäähytetyn lätyn päälle tempasin kuohukermasta tehyt vaahot ja siihen sekotetut survotut karpalot. Ja tietty sokuria sevverran, mitä vanhakansa ruukasi. Rullan päälle tärhäytin loput kermavaahot ja siihen koristeeks muutaman Karhunpakenema-aavalta noukitun karpaleen, niin jopahan vain. Hiukka aikaa kun sen anto koko komistuksen kylymiössä jäähtyä, niin maistuipa mellevälle perkolaattorisumpin kanssa.

Jaa ette usko vai? On täsä jutusa sitheeks tottaki. Ainaki se ohrapirtelö. Oli se makia. Kahteen vuoteen eka kalja. Eellisen kerran join kaljat Mikkelissä muutamalla parveketerassilla hyvän armeijakaverin kanssa. Nyt vetelin itsekseni. Molemmilla kerroilla oli viinattomat kaljat kysheesä. Se muuten maistuu, jos oikeen muistan, tuo viinaton kalja paremmalle, mitä vaikkapa keskikeppi. Saisvat ei vain laimentaa ölkin, pakata tölkkiin tai puteliin vain nollakaljaa. Sillä nousis Suomi ja moni muu asia.

Niin se torttu. Ruisjauhosta Mummu sen pyöräytti sillä aikaa, kun timprailin tuolla pannuhuoneessa muutaman myyräpyyvyksen kanssa. Tuli niin maan perusteellisen hyvä tuoksu kellariin asti, että oikeen piti lähtee kurkkaamaan, mitä täälä nyt. Ja torttukahvithan ne tuoksahtivat.


Ja kaamosvalot kolomesa kynttelissä oli köökissä päällä. Korvaan en lamppua työnnä, enkä pihavaloja sen paremmin kuin sisävalojakaan liikaa viljele. Jos on luontoäiti meinannu, että valova tulee eri päivinä eri määrät, niin piruako tuota millään konstilla muuttelemaan. Kuletaan käsikopelolla.

Varmemmaks vakkuveks laitan vielä kuvan, että kaamoksen vuoksi ei olla ratkeemassa ryyppäämään, mutta saattaa olla, että nollanikolai saattaa käthen tarttua joku ehtoo vaikka saunan jäläkeen.


Tukikohasta kaamostaistelun tiimellyksestä tähän.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Ukan käristysresepti

Käristys kuulostaa ehkä joidenkin mielestä oudolta sanalta, Lapin asukkaalle ei. Käristys on liharuokaa, jonka valmistamiseen käytetään perusaineena suolaläskiä. Seuraavaksi tulee "käristettävä", joka voi vaihdella poronlihasta hirvenlihaan, eikä jänöjussikaan ole laskuista pois. Saksanhirvi käy paremman puutteessa. Kaikista saa maukkaan käristyksen, kun toimii seuraavalla tavalla:

Suolaläskiä käytän parin kilon käristysannokseen 200-400 grammaa. Suolaläskiä saa ainakin Sallasta kaupasta tuoreena. Tuoreenakin sen säilyvyys jääkaapissa avaamattomana on kuukausia. Tämä suolaläskihän on suolattu pinnaltaan hienolla suolalla.

Maukkaimman lopputuloksen läskiä käristyksen ruskistusvaiheessa käyttäessäni olen oppinut saamaan siten, että kuutioin läskin kaksiteräiseen tehosekoittimeen, jolla ajan läskin täysin voita muistuttavaksi massaksi. Menettelyä käyttämällä käristyksen syöjät eivät välttämättä edes tiedä, että käristys sisältää aika tujauksen kyntöauran kärkikoviketta. Kaikkia syömämiehiä ja varsinkaan syömäneitoja eivät kiehdo läskinpalat, jotka ovat näkösällä tummien lihojen seassa.

Läskimassan sulatan kuumassa mielellään rautapadassa. Kun läski on sulanut, lisään pataan suikaloidut lihat. Porosta parhaan tuloksen saa paistiosista, mutta esimerkiksi lapapaisti on aivan kelpo tavaraa. Sentti on lihasuikaleen maksimipaksuus. Fileet ainakin itse jalostan mieluummin pihveinä kuin käristyksessä.

Kun käristyslihat ovat ruskistuneet, lisään joukkoon 1-2 sipulia, jotka kuutioin aika pieneksi silpuksi. Sipulin voi niin halutessaan myös ruskistaa, mutta se ei ole välttämätöntä. Sitten käristykseen lisätään kohtuullisesti mustapippuria mielellään kokonaisena. Ei liikaa, ettei riistan maku karkaa.

Viimeisenä toimenpiteenä ennen padan laittamista uuniin aluksi noin lämpötilaan 225 astetta vaikkapa pariksi tunniksi, pataan lisätään vettä. Ei kuitenkaan enempää kuin päällimmäisten lihojen tasalle.

Pata kansineen saa sitten olla uunissa kaikkiaan vähintään nelisen tuntia. Viimeiset kaksi tuntia lämpötila uunissa kannattaa pitää enintään 150 astetta.

Pataa kannattaa välillä käyttää uunista pois, jotta kokki tarkastaa veden määrän. Sitä pitää ainakin vähän olla aivan paistoajan loppuun asti, mutta taidetta on, että pataa ruokailijoille nautittavaksi siirrettäessä vesi on onnistuttu lähes kokonaan haihduttamaan pois. Tarkastusten yhteydessä kokki voi varovasti pyörittää pohjimmaisia lihoja pintaan ja päinvastoin. Näin lihat ruskistuvat pinnaltaan kauniiksi.

Suolaläskin suola pääsääntöisesti riittää, mutta tarvittaessa voi käristykseen sen alkuvaiheessa vedenlisäyksen yhteydessä lisätä myöskin lihaliemikuution, joka kuitenkaan ei aivan välttämätöntä ole. 

Valmiin käristyksen kanssa sopii perunaksi kokonaisetkin puikulaperunat, mutta myös puikuloista valmistettu perunamuusi voilla ja lorauksella kermaa höystettynä sopii kuin nenä päähän. Muusiahan Lapissa perinteisesti kutsutaan pottuvoiksi. Jos tehdään muusi, on sen lautaselle asettelussa yksi perinteinen lappilainen tapa. Muusiannoksen keskelle tehdään eräänlainen kraateri, joka täytetään sillä mainiolla käristyksellä. Lisukkeeksi lautaselle kuuluu vielä suolakurkkuja sekä kruunuksi vielä aitoa puolukkahilloa, mielellään sitä oikealla hillosokerilla keitettyä.

Ruokajuomaksi suosittelen alkusnapsia, ruokaviiniksi punaista tai valkoista laatuviiniä. Huurteinen olut käy kait vieläkin, koska aikanaan muistelen käyttäneeni sitä itsekin. Nykyisin otan ruokajuomaksi maidon tai veden.

Ruokailun kestäessä kokkikolmonen on jo ehtinyt pyöräyttää uuniin lasivuokaan puukolla pienityt uunijuustonpalat, joiden päälle lirautetaan aitoa kuohukermaa. Uunissa jälkiruoka saa olla parikymmentä minuuttia lämpötilassa 200. Juustohan tunnetaan kaupassa leipäjuustona.

Kun pääruoka on nautittu, tarjoillaan jälkiruuaksi uunijuustoa, jonka päälle on jostain löydyttävä joko pakastettuja hilloja tai sokeroitua hillahilloa.

Syönnin jälkeen kenelläkään ei voi olla kuin raukean hyvä olotila. Seuraava nälkä on siirretty ainakin puolen vuorokauden päähän.

Kyllä jämpti on näin.

Kuvaa valmiista ruuasta ei ole onnistuttu saamaan, kun kukaan ei ehdi kuvamaan, kun pitää ehtiä syömään...


Sen sijaan perusaineena käytettävää läskiä on kamerakuvaan tarttunut suorastaan edustava otos. Ukkaa on useinkin entisessä elämässä haukuttu läskipääksi, mutta harvemmin läskikäpäläksi. Kuvan ottohetkellä tuntui ihan siltä, että nyt sitä ollaan läskikäpälä, jos ei olla oltu jo entisessäkin elämässä. Otettiin tästä läskistä vaan kuva siltä varalta, että joku epäilee sen saatavuutta nykykaupoista, kun kaikki vanhanajan oikean sianlihan valmistaminen väitetään terveyssyistä lopetetun. Näin ei asianlaita ole, vaan tuoretta potenssilääkettä saa ostaa kaupasta ilman ostorajoitusta. Vielä. Nähkääpä vaan, että rysselinherrat toteavat tämän olevan kieltolakitavaraa.

Tukikohdasta seuraavaa käristystä odotellessa tähän.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Pieni nokipoika vaan.

No ei Ukka sentään nuohoojaksi ole alkanu. Selkeät talven odottelun merkit oli kuitenkin tänään iltapäivällä näkösillä, kun kävin asentelemassa palovillaa tuonne piipun rosterijatkeen päälle. Alunperin tätä ei oltu tarkoitettu edes kuvattavaksi, mutta Mummu kävi vakuutusyhtiötä varten näppäämässä salaa kuvan, että hän Ukan putuamisen jälkeen näppärästi saisi kuitattua tapaturmalisänä sievosumman täppiä...Ei sentään. Tis is pöljää hjuumoria.


Käsiä olis pitäny olla liuta lisää, että olisi suosiolla saanut kaikki neljä villaelementtiä ja kulmapellit paikoilleen ja ryhtiinsä, kuten ennakkosuunnitelmana oli. Mummu ei pikkukätösiään voi katolle avuksi tuoda, kun sillä huippaa korkeella...Ukalla tuli katolla mieleen käsien vähyydestä muuan virkaveli, joka kerran jossain saunaillassa tuumi saunakaljan järvestä tilaneelle porukalle, että pitäis olla kuus kättä ja kullissa koukku, että sais kaikki tilatut kaljat kerralla kulukeen. No, se oli työpaikkahuumoria se. Vapaalla.

Kesällä meinasi samaisen piippusen kanssa olla totisemmatkin paikat, mitä tänään. Sattui nimittäin suven alkupuolella semmoinen kelipahanen, ettei ensimmäistä kertaa tämän talon viidentoista vuoden meitin historiassa puukattila meinannut lähteä vetämään. Tilanne pääsi syntymään, kun kattilaa ei vajaaseen viikkoon oltu lämmäytetty lainkaan. Sitten, kun reissusta tultua piti päästä etelänpölyt saunomaan, piti tietty tärhäyttää uuniin puuta rapia puolipesällistä. Ja tikkua perään. Ja virhe oli tapahtunut. Savua kertyi joka paikkaan muualle, mutta ei hormin kautta ulos. Helevetillinen matalapaine ja savua kellarissa niin, ettei sekhan meinannu sopia.

Nooh, Ukka Peloton tietty haki kaasutohon ja sanomalehteä, että kyllä lähtee...Lapin Kansat suoraan hormin alakanavaan ja tohoa perään. Näinhän se vanha konsti on toiminut. Ja toimi nytkin, mutta hiukan eri meiningillä, mitä Ukka oli aatellunna: Nokipalon ryösti pippuun niin, että kohta jytisi pannuhuoneessa kuin titanikin konehuoneessa. Kevätkesän karstat aloittivat hormissa riemukkaan palon. Ja taas Mummu tiukkana ulkona kameran kanssa. Saahaan tokumenttia, jos koko torppa syttyy...

Eikä vallan kaukana ollut sekään. Noiden tänään asennettujen kovavillasuojien tilalla piipun verhoiluna oli talven jäljiltä uretaaniset levyt. Nokipalo kuumensi uretaanin niin, että kohta keltainen massa valui katolle kuin jätkän räkä. Ja sitä vaille, ettei tulheen syttyny koko mälli. Maltti oli valttia, kun Ukka hallitusti kaapi saavillisen räkäklönttejä sinkkiämpäriin. Ei tulipaloa, jota tietenkään kukaan ei pienimpänäkään torpalleen halua.


Nokipalon ainut hyvä puoli oli, että oli harossi länsituuli. Sinne painui musta savu kohti siperian korpia ittään. Siellähän sitä on, mihin sekottua. Mustaa savua meinaan.


Jos ei sitä muuta väriä ennää elämäänsä saa, niin tässä talakkarin hommassa ei isossa talossa aika kerkiä pitkäksi tulemaan. Ja kaikkea pittää kokkeilla. Ja kaikkeen tottuu. Paitti siihen yhteen. Se on se jääpuikkelo pyllyssä. Justiin ko on siihen tottunu, niin taas se on sulanu pois...

Niinpä. Lipsui asiasta viereenkin, mutta kauniiksi lopuksi voin kertoilla, että piipunjatke tuli suojattua asiallisesti. Kädet riittivät sittenkin, kun niissä on vielä lainkouran verran mittaa. Ja nyt kestää lämmittää ja vaikka nokipalonkin. Jämpti on näin.

Tukikohasta talaveenvalamistautujaisten sivussa tähän.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ukka harmaalla jäällä.

Harmaa on valttia. Ainakin Naruskan soratiellä. Harmaata savea on kertynyt Ukan Broncon astinlaudallekin niin paksusti, että hyvä jos ovea saa enää auki.

Tänä aamuna Kallelan huoltoajossa Ukalle iski äkki. Harmaalla savisella soratiellä, kun tie vesisateella näytti ihan sulalta ja kivalta päästellä. Sitten se iski, vanhanaikainen. Ukka teki alkeellisia virheitä. Ensimmäinen oli tapahtunut jo liikkeelle lähtiessä, kun neliveto ei maasturissa ollut päällä. Tuli eilen pudotettua pois, kun tie oli silloin kuiva ja sula.

Bronco irtosi maantiestä kylälääkärin taloa ennen olevassa oikealle kääntyvässä mutkassa. Siinä ei ehtiny aata sanomaan, kun sitä lähettiin viurahtelemaan. Filminauhana menivät kaikki liukkaankelin opit, mitä aikain saatossa on käyty Naarajärvelläkin asti kuulaan tartuttamassa. Ei sille Broncon heittelylle mitään mahtanu. Onneksi sai pyörähdellä yksinään, ettei ketään sattunu vastaan.

Sinnehän se lopulta päätyi perse edellä oikealle puolelle ojaan ja käännähti siellä sievästi keula taas osittain sinne suuntaan, minne matkakin oli. Onneksi kaikki tanssipyörähtelyt tapahtuivat pystyakselin suunnassa. Paikkatutkinnassa ilmeni, että tie oli ei mustassa jäässä, vaan harmaassa. Ja liukas kuin neidoilla. Kieli.


Ei siihen harmaaseen ollu Broncon M+S ratas piirtäny kun viirua. Eikä Ukka meinannu pystössä pysyä dokumentointia kameralla tehessä. Viiskytä metriä tanssia kesti ja sitten pyssäys. Kuvat, vaivihkaa neliveto posket punasena päälle ja täyttä taas eteen. Ojasta tämmöinen maasturi ponkaisee onneksi omineen pois että heilahtaa...



Muistakaa immeiset nyt se, mikä Ukalta unehtui: Soratien jää ei ole mustaa. Se on harmaata. Ja jos auto on nelivetosorttia, niin AINA, kun tie on muuta kuin sula ja kuiva, ON NELIVETO OLTAVA PÄÄLLÄ!

Pojasta on tässäkin tainnu polvi parantua. Kasperin viikonlopun ajojen jäljiltä neliveto oli päällä. Olipahan taas Ukalle opiksi ja ojennukseksi. Älkää tehkö, niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin sanon.

Tukikohasta pyörimättä tienpäällä tähän.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kirkonmenot tekrien tapaan.

Ei täältä kukaan tunnu sunnuntaisin kirkkokomennolle joutavan. Meinaan meistä ihmisraasukoista. Enempi kuin oman persauksen puuduttaminen kirkonpenkissä tuntuu Kasperia ja Mummua kiinnostavan tekrien aamusoitot. Sinne he taas pyhäaamuhämärissä hyökkäsivat vanhan niitun laitaan.

Oli siellä taas mieleenpainuvat tepinät olleetkin. Tekriä oli suikoillut sinne, tänne ja tuonne. Niitä oli ollut maassa, puussa ja ilmassa tokkatolokulla. Kamerat siellä olivat ahkerassa käytössä, kuten kunnon luontokuvaajilla olla kuuluukin. Oli siellä torrakoitakin matkassa, mutta eipä siellä liioin oltu pyssyjä paukuteltu, että linnut saavat pyhärauhan.



Aatelkaapa nyt, että tekriä ja muita maalintuja jää talveksi tämmöisiä tokkia, että niitä yhteen kamerakuvaan sopii ylilentokuvaankin heti parikymmentä. Ja samanaikaisesti niitä on maassa ja puissa ainakin samankokoisia parttioita. Voi hyvät hyssykät, kun nämä saisivat elellä ongelmitta talven yli. Sitten keväällä ja alkukesästä kun oikein onnistusivat pesimäpuuhissaan, niin olispa sitä ensvuuen syksyllä, mitä niittää.

Sai ne Mummu ja Kasperi sieltä aamutuimaan hyvää elävääkuvvaakin viideolle, mutta niitä täytyy hiukkasen sovitella kokonsa puolesta tänne kirjootusten sekhan, että saahaan sopimaan. Ja pittää hiukkasen ajaa mussiikkia niiden kirkonmenojen aikaisiin rääväsuisuuksiin, mitä kuvatessa oli eetteriin päässyt, kun teerenpaskaa oli tullu kuvvaajien niskaan taivaantäyveltä...

Tukikohasta tällä kertaa näihin tunnelmiin ja tunnelmakuviin tähän.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Linnut lahdattu yhettömiin pohjoisessa...



Kuten tästä Kasperin tänä aamuna tekemästä lyhytelokuvasta voi todeta, niin metsästysaika tältä syksyltä ei pääty päivääkään liian aikaisin lokakuun lopussa, koska teeret on täältä lahdattu yhettömiin...Viimeisen viikon voi keskittyä putsaamaan aseita.

Luotettavalta puskaradiotaholta on kuultu, että tilanne on Kuusamon kairoilla samansuuntainen. Siellä tarkkasilmäisimmätkään kivääritarkka-ampujat eivät ole saalista saaneet.

Lintuja yksinkertaisesti ei ole.

Todetkaa asia itse, niin ei tarvitse arvailla. 

Lintuköyhän Tukikohdan lähialueelta tähän.

P.S. Jotkut selaimet, kuten esimerkiksi iExplorer eivät suostu näyttämään Venäjän rajan pinnassa kuvattua materiaalia, jolloin lyhytelokuvat ovat pelkkää valkokangasta. Siinä tilanteessa ei syytä huoleen, vaan voit kurkata lyhytelokuvan tästä http://www.youtube.com/watch?v=NivQLRsqDZs .

torstai 20. lokakuuta 2011

Kolomen konstin timpermanni...

On äärimmäisen mukavaa, että vastapainoksi maailman pahuudelle voi nauttia lasten aidosta ilosta. Mummun ja Ukan rattona ja vauhdin takeena ovat Naruskan lokakuussa olleet syksyn synkkyyttä karkottamassa lastenlapsosetketterät. Mukava on ollut seurata pikkumies Loimun ja isosiskonsa Hallahelinän touhuja, kun ilmassa on koko ajan usean päivän ajan ollut tiettyä odotusta kolmen kokonaisen vuoden täyttymisessä Loimun elämässä. Tuskin on synnytyslaitoksen ovi takana ehtinyt kunnolla loksahtaa kiinni, kun jo ollaan viettämässä kolmatta synttäriä. Niin se aika vierähtelee ja taas on todettava, ettei vuosi enää ole aikayksikkö.


Synttäriä odotellessa Retkeilymajan peräluokan ompelimossa hurisi ahkerasti ompelukone. Nappuloille valmistui siellä uniikit syksypuvut. Ja uskoa soppii, että nappuloiden äitee oli ompelijan paikalla.

Tänään 20.10.2011 tuli iltapäivällä kolme vuotta Loimun syntymästä. Taitelijat taikoivat Sankarille motskarin mallisen täytekaakun, josta posket ja massut sopivasti täyttyivät. Ja päivä on kulunut rattoisasti minkäpäs muun kuin leikin merkeissä uusilla lahjavermeillä, joita Naruskalle kulkeentui Kustin polkemana ja Linjuriautoässillä. Joku kuriiripaketti tuli Keski-Suomesta henkilöpirssikyydilläkin. Ja kaikki kelpasi ja naurunremakkaa piisasi. Ja kolmen kynttilän puhallus onnistui viimesen päälle.


Tukikohdasta seuraavien synttäreiden odottelemisiin tähän.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Aika ruostuttaa niitit.

Kävimme lokakuisen sunnuntaipäivän ratoksi eilen Kallelan mökillä. Kesän ja syksyn sesonkien jälkeen oli aika käydä tarkistamassa, että hirret ovat pysyneet salvoksissaan ja tapitus on kestänyt kaikki kesäjuhlat ja syksyiset riennot. Hyvin oli kaikki kohdillaan. Paistelimme pihanuotiolla kevyttä kenttälounasta pihan haravahommien ja puuliiterin täyttämisen lomassa. Pöllömminkin voisi aikaansa viettää.

Kallelan kuistilla Ukka pysähtyi muisteluksille. Tuli joskus takavuosina vanhojen filmikameroiden ja paperikuvien aikaan napsaistua kohtuullinen saaliskuva Naruskajoen taimenesta. Tarkkaan kun kuvaa kuka tahansa katselee, niin tunnistaa kuvasta taimenen roikottajaksi Kasperin. Taimen ei ole pienimmästä päästä, mutta ei ole kannattelijakaan kuvat napsautushetkellä vielä ihan nykyisissä aikamiehen mitoissaan. Mahtaisiko olla puolenkymmenen vuoden paikkeilla tai alaluokilla koulussa, eli kuva on otettu joskus parikymmentä suvea sitten.


Taimenen pyyntihistorian muistaa koko pesue.Vaikka vuotta en tarkasti muista, niin päivän muistan. Oli Juhannusaaton ilta ja kello seittemän paikkeilla. Juhannussauna oli lämpiämässä. Hillitön huuto alkoi kuulumaan Kallelan saunarannasta. Huutaja oli lastemme äitee, joka epätoivoisena kiljui talon miesväkeä rantaan, koska hänellä on niin iso kala kiinni, ettei se hänen voimillaan nouse mihinkään. Rantaa lähestyessäni olin ensin hieman vähättelevän epäuskoinen, mutta sitten taimen loikkasi kosken syvänteestä puolen metrin korkeudelle ilmaan ja näytti koko pituutensa. Iso se oli!

Taimenen rantauttaminen onnistui vasta kolmannella kerralla. Harmi, ettei tuolloin olleet kuvantallennuslaitteet ihan nykytasoa. Olisi mukava katsoa vaikka videolta, kun loppupeleissä emäntä tenavien kanssa istui taimenen päällä pikku rantapoukamassa. Mukava muisto siitä sessiosta jäi. Taimenen paino oli 3,850 kiloa ja mittaa sillä oli 68 senttiä. Mellevä juhannuskala!

Kuvan on ollut vuosien ajan virttymässä Kallelan kuistilla. Saunarannasta on vedetty isoja kaloja tämän taimenen jälkeenkin, mutta taitaa olla kuitenkin asia niin, että Kallelan ennätystaimen on kuvassa. Tai mistäpä sitä tietää. Ei ne kaikki saaliitaan kerro...

Tukikohdasta muistelemisiin tähän.

torstai 13. lokakuuta 2011

Muistutus lumikumeista.

Onneksi Suomi on suunnilleen kapeimmillaan tässä Naruskan kohdalla. Pystyy kohtuullisilla kilometreillä hyödyntämään tiettyjä etuisuuksia sekä idästä että lännestä. No, idänsuunnan tavaraluettelo on lyhyt, mutta sitäkin merkityksellisempi. Siellä tapahtuu nykyään kummankin meidän huushollin auton tankkaaminen. Bensan kanssa ei käytännön syistä kannattaisi läträillä, eikä sitä ulkomailta edes hakea muutoin, mutta kun hintapolitiikka nyt on Suomen bensanhintaan nähden ihan tolkuton, niin Venäjämatkailu on jokaviikkoista.

Viimeisessä bensalaskussa ysivitosen hinta EastOilin Sallan rajanylityspaikan huoltoasemalla on 0,875 €uroa. Salla Cityn huoltamoilla liikutaan lähes kaksinkertaisissa hinnoissa. Vuosiviisumin hinta 100 €uroa kuittaantuu parilla tankkauskerralla, eli bensan hakukulut ovat hintsunlaiset hyötyyn verrattuna. Ketäpä ei bensalaskun puolittuminen kiinnostaisi varsinkin, kun meidän huushollin bensamyymälä Venäjän rajan takana vaatii vain parin kilometrin poikkeamisen pääväylältä kirkonkylälle matkatessa. Aikaa tankkaamisille on aina hieman varattava. Puolen tunnin keikalle saa hyvän tuntipalkan. Tupakkamies jos olisi, niin rapian kympin hintaisella tupakkakartongilla saisi kirstunnauloja nelinkertaisen määrän Suomen hintoihin verrattuna. Ja tax-free kaupassa tavara ei ole tiskin alla, vaan kartongit ovat esillä hyllyissä niin, että päälle tulevat.

Länsirajalle Ruåtsiin on meiltä matkaa kolmisensataa kilometriä. Ukan on määräajoin käytävä tiedustelemassa muuttoreitin nopeus ja turvallisuus Naruskalta länsinaapuriin, jos ensi vuoden alkupuolen pressanvaalien lopputulos edellyttää maasta lähtöä. Reitti tulee luontaisesti tutkittua muutaman viikon välein, kun lapsoset ketterät pesueineen asustelevat molemmat läntisen reitin varrella Rovaniemellä ja Keminmaalla. Tosipuheessa Ruåtsin ne ostosretket, jotka vielä olivat muotia 1980 -luvun alkupuolella, ovat taakse jäänyttä elämää. Nythän siellä ei omillekaan kansalaisille ole myynnissä edes voita, jota joskus on Suomeen kärrätty sieltä kilotolokulla.

Halpaa Ruåtsissa Suomen hintatasoon verrattuna ovat ainakin autonrenkaat. Ukan matemaattinen lahjakkuus on nollatasoa, joten en pysty selittämään, miten Nokian talvirenkaat esimerkiksi Mummun Opeliin maksoivat Haaparannalla 330 €uroa, kun samat gummit Suomessa liikkuvat tuplahinnoissa. Tai ainakin melekeen.

Pikku työtapaturma ruåtsalaiselle asentajalle rengasliikkeessä Opelin renkaiden kohdalla sattui. Ja Ukalle tarkkaavaisuudessa. Asentaja nimittäin teki neljä ratasta samalle puolelle autoa, kun täällä Suomessa gummit pyörivät molemmilla puolilla autoa. Hyvää asiassa oli se, että renkaat sai myyjäliikkeen kustannuksella käännättää menosuuntaan paikallisella huoltamolla. Päivällä se lykkäsi renkaanvaihtoa kotona, mutta eipä täällä liioin vielä ole liposaa onneksi ollutkaan.

Ukka vaihtoi renkaat Mummun pirssiin tänään. Sama temppu on tehtävä kaikkien niiden, jotka näinä päivinä ovat tulossa tänne Lappiin autoilemaan. Keskimäärin ensilumi tulee puolenkuun paikkeilla lokakuuta Sallassa. Rohmoivan laki Vanhassa Sallassa oli komeasti lumipeitteen vallassa tänään, kun pitelimme kirkonkyläpäivää.


Ukalla ei ole kelloa, joten renkaanvaihtoaikaa ei voinut mitata. Arvio kuitenkin on, että huoltoasemalla ja formulakisoissa renkaanvaihto sujuu muutaman sekunnin nopeammin kuin Naruskan pihahuoltamolla. Toisaalta ei ole vaaraa, että renkaat vanteineen ensimmäisessä mutkassa irtoavat auton alta, kun pultit kiristetään 90 kilon momenttiin niin, että vaimoväen on rengasrikkotilanteessa turha yrittää renkaanvaihtoa. Ainakaan, jos avaamismomenttia on 45 kiloa.

Tulkoon vaan silmitön talvi, järjetön sää, meitä ei kylmetä routa ja jää. Niin laulaa Ukan yksi laulajasuosikki osuvasti.

Tukikohdasta talvenodottelemisiin tähän.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Lisää metsästettävää???

Kasperi oli eilen virkamatkalla Selkälän kylässä tuolla eteläisessä Sallassa. Selkälän kylä tunnetaan omista pikku erikoisuuksistaan, kuten kaikkikin Sallan kylät tavalla tai toisella. Ukka muistaa Selkälän kylän ainakin sellaisesta pikku erikoisuudesta, että muutamassa talossa siellä poltettiin takavuosina leivinuunissa puita noin seitsemän metrin mittaisina. Isäntä oli kantanut rangat pirttiin, jonka uunin edessä oli muutama metri vapaata tilaa. Ja eikun tulet uuniin. Rankakasan isäntä ruotaisi puolen tunnin välein syliinsä ja turkkasi läjää uuninpesän verran taas uuniin päin. Veto oli tietty rajua, kun lunkat olivat täysin auki, mutta eipä sitten tarvinnut joka toinen päivä nuohota, kun vetoa piisasi. Pikkukalikathan saattavat hyvävetoisesta uunista karata kesken kaiken hormiin, mutta seittemänmetrinen ei ihan joka mutkasta taivu. Tavan ei tiedetä Selkälän kylästä kovin laajalle alueelle ainakaan muualle Sallaan levinneen.

Kasperin työreissu liittyi tavalla tai toisella lampaisiin, joita Selkälän kylässä muutamalla lammastilalla kasvatetaan. Lampaankasvatus vuorostaan on takavuosina ollut Sallassa laajemmallekin levinnyt elanto, jota aikanaan alulle pani ilmeisen hyvä paimen valtiolaivamme ainakin pursimiehenä jonain ministerinä. Mies totteli nimeä Urpo Leppänen.

Olipahan Kasperi joutunut varsin oudosta syystä vetämään liinat kiinni Selkälän kylän pinnassa. Tielle oli tormannut pari kappaletta täkäläisiin oloihin hiukkasen oudomman näköistä elävää. Näkyjä poika ei tunnusta toistaiseksi näkevänsä, mutta pari kertaa oli äkkijarrutuksen syystä ollut silmiä hieraista, eikä vielä sittenkään ollut heti muistilokeroista löytynyt, mitä helevetin elukoita töllisteli keskellä tietä.

Varmemmaksi vakuudeksi kännykkäkamera napsahti, jotta tilanne saatiin dokumentoitua.


Siinäpä tutkikaa. Muualla maailmassa näistä varoitetaan liikennemerkillä, mutta Selkäläntielle ei toistaiseksi ole kyseistä merkkiä pystytetty. Syytä saattaisi olla. Jos näitä taivaalta alkaa tipahdella näinä tornadojen aikoina, niin koparakypärä saattaa olla ulkosalla liikkuessa tarpeen.

Tässä varmemmaksi vakuudeksi vielä toinenkin kuva, että elikot tunnistaa myös takuapäin...



Selevistä päin Tukikohasta toistaiseksi tähän.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Kuvia kokemassa...

Kaikkihan houkutuslinnun tietävät. Niitä käytellään tosielämässä niin kovin monessa tilanteessa ja paikassa. Täällä Naruskalla niitä ei kuitenkaan käytetä kadunkulmissa. Eivätkä Naruskan houkutuslinnut ole "niitä" houkutuslintuja. Naruskan houkutuslinnut ovat "niitä" houkutuslintuja, joilla voidaan myötävaikuttaa lintupadan sisältöön.

Tässä Tukikohdan lähitienoolla on ikiaikainen teerien kuhertelupaikka. Sieltä kantautuu keväisin aamukylmästen aikoihin teerien kevätsoitto. Se on eräänlaista musiikkia korville. Parempaa kuin rokkiräminä. Sinne teeret hakeutuvat näin syksyisin syyssoittoonsa. Siis soitimelle. Ne kait saavat syttöjä syksysoitolleen porojen Rykimästä. Rykimähän vuorostaan ei ole mitään yskimiseen liittyvää, vaan siinä tanner tömäjää ja aitaa kaatuu, kun porohirvaat temmeltävät suvunjatkamispuuhissaan. Jovain, mikäpä ettei kerran vuodessa maistuisi...

Ai niin, teeristä piti kirjoittamani. Kasperi on tänä syksynä virittänyt muutaman kerran tekrien päänmenoksi kuvia pitkin mettiä. Ja pitkin vanhoja heinäniittuja, kuten paikallisesti niittyjä kutsutaan. Sinne näkyville paikoille laitellaan kuvia kuvien mukaisesti.



Nämä tekrikuvat on valmistettu semmoisesta aineesta, josta muille tehdään retkipatjoja. Ja net on maalatut ihan saman näköisiksi kuin oikeatkin tekrit. Ampumahollille metsästäjän on rakennettava jonkunlainen näkösuoja, joka kuitenkaan ei saa haitata ampumista silloin, kun houkutuslinnut alkavat vetää puoleensa eläviä tekriä. Ne saattavat tehdä pelkkiä nopeita ylilentoja kuvien lähitienoissa, jolloin niitä voidaan ampua haulikolla. Puihin istuskelemaan lentäneet tekrit voidaan vuorostaan ottaa kiväärin ristikolle.


Tänä aamuna jo hyvissä ajoin ennen kirkkokomentoa Kasperi ja Mummu kävivät kokemassa tekrikuvia. Mummu oli varustautunut kameran kanssa ja Kasperi tietty asianmukaisesti torrakoiden kanssa. Tähystyssuuntana oli sattumalta itä, kun nyt ei ollut auringonpaisteinen aamu, vaan pilivipouta.


Silloin suhahti. Pamahti. Ja napsahti. Kaikki suunnilleen samalla sekunnilla. Kamera pysähtyi napsahduksella teeren päättäneeksi hauliosumakuvaksi, kun pamauksella Kasperin haulikko lausui kuolemantuomion. Täysosuma molemmilta.

Yhteen teeripaistiin parivaljakko päätti metsästysretken. Pyyntipaikalla näkemiensä tekrien kokonaismääräksi tämän aamun pyyntisessiolla tämä pyyntiseurue laski yli viisikymmentä yksilöä, joten yhden teeren poimiminen tästä joukosta on luokkaa parisen prosenttia. Riittävä prosentti sekä saaliille että saalistajille.

Tukohdasta tekrikuulumisiin tähän.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Tukikohdan kotieläinkatsaus.

Kotieläimenä pidettäköön kaikkia niitä eläimiä, joita joku pitää kotieläimenä. Tähän kuvassa teikkailevaan Ukkometsoon voidaan soveltaa edellä kirjoitettua lausetta. Ei siihen varsinaisesti mitään omistusoikeutta ole noin niinkuin muodollisesti, mutta on siihen kiintynyt aivan samalla tavalla kuin koiraan tai poroon, joita myös pidämme kotieläiminämme.

Tämä Ukkometso on leikillisesti ristitty kirjoittamattomiin kirkonkirjoihin nimellä Ukko. Ei siis Ukka. Ukko tepisee Tukikohdan tontin mielellään etelärajan tuntumassa. Se teikkailee ylväin elkein välillä Naruskan maantiellä tonttimme kohdalla, mutta yöksi sen tiedetään usein tulevan ulkovaraston taakse perämetsän puolelle, mihin piteneväksi pimeän ajaksi usein lehahtelee myös koppeloita. Muutama pyy on myös ilmeisen kiinnostunut tästä Ukosta, koska ne toistuvasti viheltelevät takametsässä, kun Ukko siellä esiintyy. Ehkä pyyt vislaavat Ukon modernille silmämeikille, joka on räyhäkkään punainen. Pyyt ovat Ukkoon aivan lääpällään. Koppelot ovat myös päästään sekaisin komeasta Ukosta.

Olispa Ukkakin yhtä nuori ja komia kuin Ukko.


Tukikohdasta tähän.

tiistai 4. lokakuuta 2011

LAKKI................PÄÄHÄN!!!

Ette voi uskoa, miten voi joku tulla iloiseksi pienestä asiasta. Portinpielen "Iivana" tirautti ilon kyyneleen äsken, kun sujautin hänen päähänsä kadoksissa olleen virttyneen vilttihatun. Sen saman, joka Iivanasta on tehnyt Iivanan.

Vilttihatun löytymistä edelsivät äärimmäisen tarkat, monimutkaiset  ja täsmälliset laskentatoimet. Eilisiltaista etsintäaluetta laajennettiin yli sataan metriin. Ja sieltähän se löytyi mustikanvarpujen seasta tismalleen siitä ilmansuunnasta, mihin tuulen sitä oli pitänytkin kuljetella.

Huopahatun kiinnittämiseen ei vahingosta viisastuneena nyt käytetty nitojaa, vaan tuuman mittaisia huopanauloja, joita Ukan varastossa on varaston huopakattoremontista.

Iivana nautti selvästi, kun sen päähän lyötiin kolme naulaa. Ihmekös tuo, kun isäntänsä joskus on nauttinut siitäkin, kun on edes yhden naulan päähänsä onnistunut lyömään. Vanha sanonta sanoo, että "Viina lähtee päästä, mutta kollous ei lähe". Lisätään siihen, että nyt ei lähe enää virttyny vilttihattukaan. Ainakaan tuuleen.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Ukko paljaspäin!

Voi helevata, että säikähin tänhään postilaatikolla! Ei ei, ei siellä mitään postia ollu, tai ainakaan Semmosta postia. Mutta mulle puhuttiin ja vieläpä selekeellä suomenkielellä. Eikä kethän näkyny. Tai näky ja näky, Akka ja Ukko tienlaijasa, niinku ennenki.

VEI LAKIN!

Ja oli vieny kans. Jumankeuta, Ukko istu kivellä ja pää paljaana niinko entisellä ressalla.

Aattelin ensin, että tuntoihisa tulee viejä, ja iltaan mennessä tuo takas. Muttei ollu tuonu. Kuvan räppäsin, tokumentin, etten näkyjä nähny. Sataan metriin asti joka ilmansuuntaan tutkin lähitienoon. Vanhasta muistista kadonneen esineen lähietsintää. Ei löytyny.

Se tuuli niin maan perusteellisesti lauantaita vasten yöllä. Sillon sen oli voinu tuuli viijä. Mutta ei kai se kilometritolokulla yhtä huopahattua vie, kait se johonkin puuntyveen pysähtyy. Ja miten se voi puupään päästä ees irrota, kun siihen lyötiin ampuvalla nitojalla nin monta niittiä, että oikeen pahhaa teki!

Harmajanvihree vilttihattu se OLI. Tai on vieläki. Ja uniikkikappale. Virttyny siinä Ukon päässä kesät talavet, tyynet ja myrskyt, satteet ja pouvat.

Tuulikäppyrän mukaan olis pitäny löytyä etelälounaan puolelta, kun vinkka puhals pohjankoillisesta. Lähietsintä ei tuottanu ku lonkeropäkin pahvit, jotka joku tunari on tietty heittäny humalassa autosa ikkunasta toisen tontille valokaapelin pääle...


Vastaan kun jonkun päässä tulee, niin huonosti käy. Jos maasta tai lähipuusta tuulenviemänä löytyy, niin ei hätiä mitiä. Hätäapulätsä pittää Ukolle löytyä ja äkkiä. Ei ole varaa päätä palelluttaa nyt, kun ressanvaalitkin on jo nin lähelä...


Lätsän ettimisiin tukikohasta tähän...

Kultamukelot lapsityövoimana...

Viikonloppuna Mummun ja Ukan rattona käväisivät Hallahelinä ja Loimu vanhempineen. Ahkerasti lapsoset ketterät poimivat kolmisen sankoa viimeisiä puolukoita Naruskalta Mummun opastuksella. Kohta marjat saavat peitokseen lumipeitteen, jos sääennustajat hommistaan mitään tietävät.

Marjanpoiminnan ylivertaisesti rattoisimmaksi työvaiheeksi lapsosille osoittautui puolukoiden putsaaminen pölyimuriin kytketyllä marjanpuhdistimella. Työtahti oli suorastaan urakkaluonteinen. Aivan pitelemisessä oli mukinheilutus kummallakin putsarilapsosella ja työpaikalle oli suoranainen jono.

Tukikohdan keittiöstä löytyy edelleen puolukoita mitä erikosimmista paikoista. Lattian lisäksi niitä löytyy runsaasti astialaatikoista ja Rihlan ruokakuppivarastosta.


Leikki on lapsen työtä, mutta tässä tapauksessa työ oli lapsen leikkiä. Hyvin viihtyivät kakarat touhussa tunteroisen, eikä lopputulos hassumpi ollut. Puolukat tuli nimittäin siivottua, eikä siinä aikuisten apua juurikaan tarvittu. Mitä nyt imurinsäätelyssä ja jälkisiivouksessa,,,

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Lintu-Pentti lunasti lupaukset!

Hyvin suunniteltu on ainaskin puoliksi tehty. Tukikohdan vakiokävijä Lintu-Pentti on jo muutaman vuoden ajan suunnitellut joskus ampuvansa Naruskan kairasta metsäkanalinnun. Kaverit etelässä eivät kuulemma ole Penttiin uskoneet, mutta Pentti on aina uskonut itseensä.  Ja Penttiin on uskottu Tukikohdassa kuin vuoreen.

Tänä aamuna se aamun hämärissä sitten tapahtui: Pentti oli piiloutunut teeripassiin. Sade ei lymyilevää metsästäjää haitannut. Tunti liikkumattomana maastoverkon alla. Hikikarpalot eivät silmiä kirvelleet, mutta syksyinen sade pieksi miestä kuin vierasta sikaa. Kylmät sadepisarat valuivat yksitellen ahavoituneita kasvoja pitkin.

Sitten suhahti. Tekriä! Yksi istui kiväärinkantaman etäisyydelle. Mutta risukkoa oli ampujan ja teeren välissä. Uskaltaisko siirtyä vähän? Ei uskalla, pitää malttaa...Sitten teeri teki virheen. Se siirrähti oksalla puoli metriä parempaan ruokailupaikkaan. Tekri ristikolle! Ei, taas se liikahti! Ite en liiku! Nyt tuli taas hollille. Kylmän viileä rauhallinen veto liipaisimesta ja PAM! Vai PUM! Eikun PAM!

Teeren elämä oli päätetty päättyväksi näin. Se putosi puun alle ruohikkoon. Muut teeret saivat Pentiltä luvan jatkaa eloaan. Ja lisääntyä. Tämän paikka on Tukikohdan orressa, mistä se siirtyy pakasteeseen odottamaan talven herkkuhetkeä. Suamamies on syntynyt!

lauantai 1. lokakuuta 2011

Pikkupakkasta pukkelee.

Naruskan lokakuu alkoi lämpötilan pudotuksella. Muutamassa tunnissa lämpötila keikahti vajaan kymmenen astetta kylmempään suuntaan niin, että Ilmatieteen laitoksen virallinen lukema iltakymmenen jälkeen oli jo -3 astetta. Ukan mittarikin hilippoo alle kahdessa miinusasteessa.

Normikalenterilla jos edetään, niin viimeistään nyt on tunnustettava kesän jääneen tältä kertaa taas kerran taakse. Puolenkuun paikkeilla voi odotella ensilumia satavaksi Naruskan tasalla, mutta senpä näkee sitten. Ukalla on säiden haltijan kanssa selkeä sopimus siitä, että Hän antaa sellaista keliä, mitä parhaaksi katsoo. Muista hommista itse kukanenkin täällä vastaa itse.

Mummeli aikoi aamuvarhaisella käydä kameran linssien läpi tutkimassa, miltä aamukuurat näyttävät. Josko vaikka sattusi nallen jälkiä lähitienoilta löytyvän...