Kirjoituksellani on dokumenttiluonnetta. Kirjoittajan vapauksia on käytetty, vaikkakin hillitysti. Joka jaksaa lukea, niin lukee. Saa tätä kommentoidakin. Kaikki käy.
KESÄ
SIELLÄ JOSSAIN..
-
Gaari, milloin sine tulet Venäjältä
takasin?
-
Minä tulen Suomeen ja Sallan Naruskalle
saunomaan joka ikinen lauantai, kun tulen vaihtamaan edellisen viikon
turistiporukan uuteen. Menen sitten uuden porukan kanssa taas sunnuntaina viikoksi
Tuntsalle, ja palaan taas Sallaan seuraavana lauantaina. Näin teen kahdeksan
viikon ajan, eli kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, jos se teille vaan
passaa…
-
Gaari, jos sine tulet aina joka viikko pois
Venäjä, sinun pitä tuoda joka kerta sinun leirikamppe pois Suomeen, muuten ei
onnistu.
-
Ootteko työ tosissanne?
Huomaan onnekseni Venäjän tulissa Suomeen
palaamassa olevan tutun suomalaisen puufirman miehen, jonka tiedän hallitsevan
tämän oudon maan kieltä. Huudan Paulille tullirakennuksen läpi, että hän tulisi
tulkkaamaan, koska nyt ei kommunikointi oikein toimi minun ja harmaatukkaisen
venäläisen tullimiehen kesken. Tämä sinänsä kunnollinen tullimies on aika ajoin
järjestellyt pikku ongelmia minulle ja nykyiselle vihitylle vaimolleni ylitysten
yhteydessä, syytä emme ole saaneet selville. Nyt ongelmat eivät enää vaikuttaneet
pikkuriikkisiltä…
Puumies Paulille selvitin, että olenko ymmärtänyt
oikein, että joka viikko, kun palaan Suomeen, joudun purkamaan telttaleirini ja
kuljettamaan kaiken viikonlopuksi Naruskalle. Ja sitten taas tullaamaan ja
viemään vermeet viikoksi Venäjän Tuntsalle.
-
Näin se on, tuumasi Pauli molotettuaan pari
minuuttia harmaatukan kanssa.
-
Sano niille, että minulla menee päivä
tarvikkeiden purkamiseen ja toinen päivä leirin purkamiseen joka viikko, eikä
suomipojalla ole sellaiseen aikaa, me kalastetaan vuorokaudet ympäri kiinteästä
perusleiristä. Tämä ei ole mikään telttaleirin purku- ja kasausharjoitus, tämä
on kalastusmatkailua!
-
Sanoin minä, mutta ei se näiden kanssa
auta, ilmoitti Pauli.
-
No entäs, jos minä asun Tuntsan kairassa
pari kuukautta teltassa ja tulen takaisin vasta elokuun viidestoista, saanko
silloin pitää leirikamppeeni Tuntsalla koko kesän?
Molotusta, ja sitten tullipöydän ääreen pelmahti
kymmenkunta venäläistä tulli- ja rajamiestä, jotka silmät tapillaan kysyivät
vuorostaan minulta, aionko todellakin olla kaksi kuukautta metsässä yhtä
soittoa?
-
Teidänhän nämä sääntökeksinnöt on, minä
kävisin mielellään Naruskalla munienpesussa kerran viikossa, mutta jos ei, niin
ei. Pienempi paha on olla kairassa kaksi kuukautta kuin raijata perusleiriä
Naruskalle joka viikko.
-
Näin se homma vaan nyt on, eli tee Kari
tavaroistasi sitoumuspaperit kahden kuukauden päähän, vaikka se tuntuu kyllä
minustakin ihan vähän oudolta, mutta eivät tässä neuvottelut näytä auttavan,
tuumasi Pauli, ja poistui Suomen suuntaan.
-
Soitan vielä yhden ilmoitusluonteisen
puhelun, ja sitten aletaan täyttelemään sitoumuspapereita. Mulle passaa kaikki,
kiitos tulkkauksesta, sanoin.
Lyhyt puhelu Naruskalle vaimolle:
-
Tösös. Olen täällä ruskien tullissa ja nyt
mulle on tuomittu parin kuukauden pakkotyöleiri Tuntsalla. Tulen Suomeen
seuraavan kerran elokuun puolivälin tienoilla, jos lyön iippanan papereihin
nimeni. Miltä kuulostaa?
-
Jaaha. Sehän piti arvata. Samapa se, tuomio
on vihitylle vaimolle sama kuin sinullekin, nimet paperiin ja ollaan kairassa
koko kesä, molemmat.
-
Asia loppuun käsitelty, soittelen illalla,
kun olemme kuorman kanssa Tuntsan kairassa Naruskan tolpan kuuluvuusalueella.
Ei kun menoksi, nythän sitä saa ulkoilmaa…!
Sitoumuspapereita täyteltiin tämän jälkeen nelisen
tuntia Venäjän tullissa. Sitouduin viemään Venäjän federaatioon, ja ennen
kaikkea tuomaan nämä kapitalistin hapatusta olevat kamat kahden kuukauden
päästä takaisin Suomeen: ruotsalainen puolijoukkueteltta, CampStationin
kanvaasiteltta, moottorisaha, kaksi kumivenettä ja niihin perämoottorit,
saunankiuas, telttasaunan rakennustarvikkeet, teliperäkärry ja vetoauto MB 300,
4 pikkutelttaa henkilökunnalle ja asiakkaille, 6 uisteluvapaa ja 4 perhovapaa,
pakillinen uistimia ja toinen pakillinen perhoja ja perhonsidontavälineitä,
kaasujääkaappi. Perämoottorit ja muu vesikalusto tarkistettiin erityisellä
huolellisuudella, vaikka tiedossa piti aiemmilta vuosilta jo olla, etten
suunnittele mitään maihinnousua Vanhaan Sallaan, enkä myöskään vakoile.
Suurinta ihmetystä tullimiehissä herätti kahdensadan litran sininen
muovitynnyri, jonka päälle oli istuttanut styroxisen vessanpönttökannen. Yksi
tullimies kysyi, mikä viiva tynnyrin kylkeen on piirretty. Piirsin paperille
kuvan tynnyrin lopullisesta sijoituspaikasta, eli se kaivetaan maahan, ja viiva
tulee maanpinnan tasalle, jotta kakkipaikan mitat täyttävät EU-direktiivien
pilkuntarkat vaatimukset. Vielä suurempaa ihmetystä herätti se, kun kerroin rakentavani
metsään telttahuussin, jossa kärpäset ja sääsket eivät pyhää toimitusta pääse
häiritsemään. Jos osaisin venättää, olisin sanonut, että suomipojat eivät
ruukaa paskoa poluille, kuten heidän maassaan tapana on…
Miten tähän tilanteeseen on ajauduttu? Ei siihen
ole ajauduttu, vaan kehitetty pikku hiljaa vajaan kymmenen vuoden aikana
pienimuotoinen matkailutuote, jonka alussa tutustuin oman perheeni ja
parin perheystävän kanssa Vanhan Sallan
alueeseen. Silloin minä ja perheeni
oppimme ymmärtämään, mitä Suomi –niminen valtio tosiasiassa menetti sodassa
Neuvostoliittoa vastaan: Salla puolet maapinta-alastaan ja paitsi yli puolen
pinta-alastaan, myös kaikki alueella asuneet suomalaiset kotinsa ja maansa ja
mantunsa. Ja sen myötä helevetin hienot vesialueet, niin järvet kuin varsinkin
joet. Tosiasioiden kanssa on kuitenkin elettävä, vaikka epäoikeudenmukaiselta
tuntuukin vielä yli puolen vuosisadankin jälkeen se, että jotkut ihmiset on
revitty juuriltaan ja asutettu pakolla Vennamon myötävaikutuksella tänne
onneksi itsenäisen Suomen puolelle.
Veri kuitenkin vetää Vanhaan Sallaan. En
ihmettele, että A.E.Järvinen menetti sielunsa näille maisemille, kun olen
niihin kymmenen vuoden ajan perehtynyt perheeni, ensin perhetuttujeni, ja
myöhemmin sanan levittyä myös kymmenien kalamiesten kanssa matkanjärjestäjänä.
Minä en kuitenkaan aio uusia viisumiani kesäkuun 2006 jälkeen sen vanhentuessa.
Tarina alkaa tästä, ja se on, kuten Tapsa Rautavaaran laulussa, tosi. Venäjän
tulliselkkausten jälkeen 2005 kesäkuussa tapahtui näin:
Viimeinenkin tulliaseman puomi nostettiin
edestämme. Vajaan viiden tunnin tullisönkkäysten jälkeen minulla oli
peukalohangallinen dokumentteja maallisesta omaisuudestani. Jos naapurilla on
jostain pula, niin ei ainakaan kirjallisista dokumenteista. Niitä kertyy
paalitolkulla, jos järjestelmä säilyy nykyisellään. Ei ole syntynytkään niin
sukkelaa historiantutkijaa, joka kaikki täytetyt lippulappuset joskus ehtisi
läpi lukemaan.
Kaverinani etujoukossa oli autopeltiseppä Rane,
joka on perhetuttujani ja Venäjällä nyt kolmatta kertaa. Kuolajärven
kirkonkylän läpi ajettuamme saavuimme sähköaidalle, missä viimeisen kerran
tarkastetaan passit ja viisumit ennen Alakurtin sotilaskylää. Rane tuumi, että
autopeltisepän hommat ovat paljon yksikertaisempia kuin matkailuyrittäjän,
pellin kun oikaisee, niin se on siinä. Nurmitunturin päällä pysähdyimme
ihailemaan itään aukeavaa erämaata silmänkantamattomiin. Ilta-auringon
paisteessa Julmoivatunturi Kutsan luonnonpuistossa muistutti mukavista
Kutsajoen kalareissuista tässä supervallassa, johon verrattuna pidän Suomea
kuitenkin hypervaltana. Emme olleet menossa Kutsan kairaan, vaan Järvisen
jalanjäljille Tuntsajoelle, mutta ennakkosuunnitelmat eivät tässä maassa aina
päde. Loppupeleissä löysimme itsemme vielä Kutsaltakin kalapoliiseja paossa…
Ranen kanssa saavuimme Alakurtin sotilaskylään
lastimme kanssa ennen puoltayötä. Onneksi paikalliset kaupat ovat auki ympäri
vuorokauden, koska halusimme täydentää muonavarastoamme juomapuolen osalta.
Elintarvikkeet olimme hamstranneet kotimaasta. Ostimme kymmenkunta pulloa
hyväksi havaittua armenialaista ruskeaa tulilientä ja muutaman paalin gintonicia
ja Virossa valmistettua suomipohjaista olutta. Kaupan pihassa huomasin
ilokseni, että olin ajanut Mersun eturenkaan kahdeksan tuuman naulaan ja
renkaasta puuttui alapuolelta jonkin verran ilmaa. Itsellänikin on
tubelesspaikkasatsi ja pieni kompura autossani, mutta käytin
paikallistuntemustani hyväksi ja marssin Iivana Nyhtänköljän,
kiestinginkarjalaisen sähkömiehen asunnolle. Kusiherätyksen jälkeen sain
Iivanan ymmärtämään, että tarvitsen renkaanpaikkaajan, koska autoni rengas on
puhki Mishan kaupan edessä. Kaupan takana tiesin sijaitsevan Kurtin ainoan
rengaskorjaamon, mutta en liikkeen omistajan yhteystietoja. Iivana sopotti ensin,
että ei täällä voi yöllä saada renkaan paikkaajaa, mutta minä en antanut
periksi, vaan komensin Iivanan soittamaan. Lupasin maksaa kolminkertaisen
hinnan yöpalveluksesta, koska meillä oli päästävä yön aikana Ranen kanssa Tuntsalle
leiriä rakentamaan.
Rengasmies tuli kuin tulikin vartissa. Hän on yksi
niistä harvoista paikallisista, jolta homma käy kuin lännessä. Ukko haki
hallistaan ison tunkin ja nosti Mersun keulan melkein metrin korkeuteen,
irrotti renkaan ja paikkasi sen hallissaan asianmukaisesti. Hintapyyntö
operaatiosta oli kaksisataa ruplaa, joten annoin hänelle viidensadan ruplan
setelin, jolloin mies melkein heltyi halaamaan minua. Harossi homma, harossi
palkka, kaikki on suhteellista. €uroissa operaatio maksoi parikymppiä.
Kimposimme Ranen kanssa parin ketunlenkin jälkeen
Alakurtin kaupungista pohjoiseen johtavalle Tuntsan tielle. Tiesin leiriimme
olevan matkaa tasan 42 kilometriä ja tiesin ajankin, kuinka monta tuntia
raskaalla kuormastolla matka kestäisi. Nelisen tuntia. Ensimmäisen viiden
kilometrin pätkän pystyy ajamaan noin viittäkymppiä, mutta sitten tie huononee
ryömintävaihteella ajettavaksi. Muutamat paikat paikallinen tieinsinööri on
korjannut nerokkaasti ajamalla sortuneiden rumpujen ja pehmoisten maastokohtien
päälle kuutiotolkulla losolautaa pitkin ja poikin. Suomen tiehallinnon miesten
kannattaisi käydä ammentamassa kaikki tietämys tienhoidosta supervallan
tiemestareilta. Myöskään puolen kuution irtokiviä ei tarvitse Suomessakaan
jatkossa siirrellä, vaan aitovenäläiseen tapaan kivet voi kiertää, onhan
autoissa kääntyvät etupyörät. Ja tätä kiertelemistä riittää, kun kairaan tässä
maassa lähtee. Ja rengaskorjaamot ovat kaukana.
Aamuyöllä neljän maissa saavuimme Ranen kanssa
tukikohtaamme. Paikka on Piriprava, Tuntsajoen itäpuolella. GPS ilmoittaa, että
leiristämme on Naruskan Retkeilymajan pihaan linnuntietä tasan 30 kilometriä.
Muutamalta korkealta maastokohdalta pystyy soittamaan kännykällä, koska Karhutunturin
päällä sijaitseva Soneran tolppa on vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.
Leiristä puhelimet eivät toimi, mutta vartissa pääsee autolla soittamaan
vaikkapa senssipuheluita.
Parkkeerasin Mersun Tuntsajoen törmälle kuivalle
kankaalle, jota peittää viidentoista sentin paksuinen poronjäkäläkerros. Paikka
on meille entuudestaan kolmelta vuodelta tuttu, joten tuntui aivan siltä kuin
olisi tullut kotiin. Ilmoitin Ranelle, että nyt jos ei ole kunnon armenialaisen
tuliliemen paikka, niin ei koskaan. Otimme Tuntsan kunniaksi isot kuksalliset.
Tuumimme Ranen kanssa yksimielisesti, että pöllömminkin voisi Juhannuksen
aluspäiviä viettää, kippis ja kulauksia…
Pystytimme pari pikkutelttaa jäkäläkankaalle.
Valitsin oman telttani paikan huolella, koska luulin sen olevan kotini
seuraavat kaksi kuukautta. Turinatuokion jälkeen painuimme Ranen kanssa
makuupusseihin ja sovimme, että herätyskelloa ei laiteta soimaan. Se, joka
herää ensin, keittää nokipannukahvit. Työjärjestykseksi sovittiin, että ensin
rakennetaan aamulla erämaavessa, sitten huoltoteltta ja iltaan mennessä
telttasauna.
Auringon asemasta päättelin, että taitaa olla
puolenpäivän seutu herätessäni. Ilma oli lämmin ja leppoisa länsituuli humisi
mahtavasti isojen petäjien latvoissa. Pikkulinnut lauloivat ja välillä
korppiparvikin raakkui, liekö lähitienoilla karhunhaaska. Nenään tuulahti
kahvin tuoksu. Rane oli ruotaissut tulet kenttäkeittiöömme ja kattanut
aamiaisen valmiiksi.
-
Laitoin kaasujääkaapin päälle, kun kävin
aamulla vähän kalassa. Toin malliksi pari harria, eikös tämä ole kalastusretki?
-
Kyllä meillä on kalaluvat kunnossa ja luvat
ovat voimassa tästä päivästä. Kymmenen dollarin päivälupahinnalla saa kalastaa
rajoituksetta.
Vilkaisu kaasujääkaappiin osoitti, ettei Rane
puhellut kalajuttuja, vaan kaapissa oli perattuna kaksi reilun puolen kilon
hopeakylkistä harria. Iltapäivällä vetelemme ne savukaloina suihimme, kunhan
hommat on tehty. Aamupalan nautittuamme lähdimme paskaisempiin hommiin, huussin
tekoon. Tiesin entuudestaan, että jokirannassa on hiekkainen kohta
jokitörmässä. Kauempana joesta maa nousee muutaman metrin korkeammalle ja
maalaji muuttuu ketunmultakankaasta kiviseksi. Neuvostosotilaat olivat sodan
aikana kaivaneet poteroitaan suurten petäjien katveeseen ja poteroita oli
edelleen näkyvissä muutaman metrin välein. Puissa oli myös selviä merkkejä
taistelujäljistä, joten täällä on rähisty talvi- ja jatkosodan aikana
tosissaan. Syvensimme yhtä poteroa niin syväksi, että kakkitynnyri saatiin
upotettua siihen kuuluisaan viivaan asti maahan. Pönttö tuettiin maalla niin,
että se oli arabialaistakin pönttöä tukevampi, ja ennen kaikkea ergonomisesti
täsmälleen oikealla korkeudella. Pystytimme laitoksen päälle ison vihreän
soputeltan, jonka pohjaan olin tehnyt pöntönmentävän reiän valmiiksi jo kotona
Naruskalla. Vessapaperirullia ja pullo Raidia pienelle pöydälle, muutama
ristikkolehti, niin vessa todettiin käyttövalmiiksi. Sääskivapaa ja kärpäsetön
helpotushotelli on kairassakin tosiasia, tätä voin suositella vaikka kuinka
hienohelmalle. Tynnyristä on otettu pohja pois, joten kun se on tyhjennyksen
tarpeessa, nostetaan tynnyri ylös, ja jätökset peitetään maalla, jonka jälkeen
telttaa siirretään seuraavaan sijoituspaikkaan. Näppärää.
Telttasauna on toiseksi tärkein rakennus vessan
jälkeen. Sen rakennusmateriaalit toin Naruskalta. Runko neljän tuuman
ympärihöylätystä laudasta, ulkoseinät ja katto kirkkaasta rakennusmuovista.
Lopullisen lauderungon hongasta valmistivat poikani Kasperi kaverinsa Timin
kanssa. Jatkuvalämmitteinen kiuas nurkkaan, teräksinen savupiippu tuprutti
ensimmäisiä savujaan jo ensimmäisen päivän iltana. Saunan ulkopuolella oli
sadan litran kuumavesipata, kylmä vesi virtasi Tuntsajoessa. Kirkas
rakennusmuovi peitettiin venäläisvalmisteisella maastoverkolla ulkopuolelta. Keksintö
osoitti toimivuutensa aina hamaan viidennen viikon loppuun sen pystyttämisestä.
Huoltoteltaksi olin hankkinut campstationin
kymmenen neliön kanvaasiteltan. Se toimi kuivamuonan säilytystilana, sateen
sattuessa ruokailutilana, ja taisipa siellä muutamana yönä joku yöpyäkin.
Ensimmäisen leiripäivän iltaan mennessä olimme Ranen kanssa saaneet urakkamme
tehdyksi ja istuskelimme mukavasti iltanuotiolla. Aivan yllättäen meillä oli
pullo armenialaista maisteltavana aikamme kuluksi. Illaksi tiesimme odottaa leiriin
lisää porukkaa, koska vaimoni oli tulossa poikamme Kasperin ja monivuotisen
perholeiriläisen, Timin kanssa ensimmäisessä jälkijoukossa parin muun kalaturistin
kanssa. Näin tapahtuikin, ja saimme porukkaa paikalle sen verran, että
ruotsalaisvalmisteinen puolijoukkueteltta huomasi illalla myöhään tököttävänsä
Tuntsajoen törmällä samassa paikassa, missä se oli oppinut olemaan jo parin
aiemman kesän ajan.
Saunoimme illalla, tai se taisi olla jo yömyöhää,
armenialainen vie ajantajun. Ei sitä toisaalta kellokorttisysteemillä näissä
kairoissa eletäkään. Luonnonhelmassa eletään kiireetöntä aikaa, kesät ”nairaan
ja kalastellaan, talavella kalastetaan sitten vähempi”, kuten joku kuuluisa on
loihenut joskus lausumaan! Kokeilin yön päälle harrilautaa, jota Suomessa ei
saa käyttää. Saunamme kohdalla Tuntsajoessa on vastarannalla noin
viidenkymmenen metrin päässä iso kivi, jonka takana on kolmisen metriä syvä
paikka. Juomavesihetteemme sijaitsi vastarannalla kiven vierellä, joten joen
syvyys oli kanootista vesihakureissulla todettu. Tiesin, että siinä on ison
kalan paikka. Laskin harrilaudan veteen leirin yläpuolella. Harrilaudassahan on
runkosiima, jolla lautaa ohjataan. Lauta menee samaan suuntaan kuin sen
ohjaajakin, eli tarpeen vaatiessa vehjettä pystyy kuljettamaan joessa
vastavirtaan tai myötävirtaan. Sen voi myös telakoida jokeen paikalleen
kiinnittämällä runkosiima rantapuuhun. Tässä meidän harrilaudassa on runkosiima
millin paksuista monofiilia ja tapsit noin 0,30 millin siimasta. Perhot ovat
kaksikoukkuisia, jotta kalat tarttuvat niihin paremmin ja varmemmin, koska
kalan tarttuessa siihen ei saa samanlaista tuntumaa kuin perhostellessa tai
uistinta vedettäessä. Iivana on opettanut minulle harrilaudan vetoa. Iivana
kertoi, että joskus harrit ovat niin kovalla syönnillä, ettei harrilaudalla voi
kalastaa kuin muutaman sadan metrin matkan, niin kalaa on jo liikaa. Edellisenä
vuonna Iivana kertoi saaneensa yhtenä iltana neljä niin isoa harria Tuntsajoesta
tunnin aikana, että hänen piti lähteä vaimonsa Rozan viereen yöksi, vaikka oli
tarkoitus olla kairassa yön yli. Neljä harria, joiden paino oli ollut kahden ja
kolmen kilon välillä. Siis kappale. Eikä se ollut kalajuttu, Iivana oli
dokumentoinut saaliinsa supervallan kinofilmikamerallaan.
Laskin harrilautaa alavirtaan. Mainitsemani
vastarannan kiven takana oli vuolaampaa virtaa, joten uitin laudan sinne.
Kymmenestä metrin välein olevasta tapsista roikkuvat perhot viistelivät somasti
Tuntsajoen veden pintaa laudan liikkuessa hiljaa ohjaukseni mukaisesti
alavirtaan. Kiven takana viisteli yksi kymmenestä perhosta veden pintaa niin
makeasti, että elämäni harjus katsoi tilaisuutensa tulleen. Ruokaa! Harjus
ponnisti kesäkuisessa yössä suu levällään noin puolen metrin korkeuteen veden
pinnasta. Kala oli helppo punnita ilmassa, koska se oli suurin koskaan näkemistäni,
suurin punnitsemani harjus painoi Kutsalla puolitoista kiloa. Harri läjähti
joen pinnalle ilmalentonsa jälkeen kuin koivuhalko. Ei se nyt ihan metrin
mittainen ollut, mutta iso, ainakin yli parikiloinen. Kiristin pääsiimaa, mutta
harri oli onnekas. Se oli hypännyt perhosta ohi, eikä tarttunut perhoon, jota
ehkä oli hieman vaikea hallita lähes viidenkymmenen metrin päähän. Onneksi olen
aina osannut ajatella, että kaikkea ei tarvitsekaan aina saada, ja ennen
kaikkea kalallekin on annettava mahdollisuus. Sama asentoharri näyttäytyi parin
viikon aikana vielä kahdesti, mutta se oli läksynsä lukenut. No, parhaiten se
säilyy syömäkelvollisena joessa elävänä, saatamme tavata vielä tuonnempana,
ajattelin.
Näissä tunnelmissa viettelimme viisi viikkoa
Tuntsan kairassa. Ikävää, kun joutuu joka päivä kalastamaan, syömään kalaruokaa
eri muodoissaan, tapaamaan viikoittain uusia ja entisiä lomarentoutuvia
asiakkaita, jotka eivät halua tehdä muuta kuin kalastaa ja levätä. Heidän kanssaan
on erittäin vastenmielistä kuljeksia joka päivä kalareissuilla ja kalastaa
samalla itsekin. Ei se ole elämisen arvoista, vai onko? ON se, työ kun tuntuu
huvilta, niin ei sitä työksi tiedä!
Viidennen viikon jälkeen paratiisi alkoi kuitenkin
muuttua venäläiseksi helvetiksi, en tuota paremmin osaa sanoa. Oli viikonloppu,
lauantai heinäkuun lopulla, kun olimme vaimoni Pirjon kanssa viettämässä
vapaata viikonloppua leiripaikastamme viitisentoista kilometriä pohjoiseen
Tuntsa- ja Vaatsimajoen yhtymäkohdan alapuoleisessa noin neljän kilometrin
pituisessa suvannossa. Olimme kahdestaan uistelleet leppoisasti kumiveneellämme
ja olimme syömäkalojen kanssa jo rantautuneet veneenlaskupaikkaamme. Kuin
tilauksesta paikalle ajoi omalla kumiveneellä ylävirrasta kahden miehen partio,
nuoria mieshenkilöitä, joiden kielitaito ei kuitenkaan laajempaan
kommunikointiin riittänyt puolin eikä toisin. Jonkinlaiset virkamerkit
esitettyään miehet kysyivät meiltä ”lisenssejä”, joiden ymmärsin tarkoittavan
kalastuslupia. Annoin Pirjon ja minun kalaluvat, passit ja viisumit
tarkastajien tutkittavaksi, eikä heillä ollut mitään huomautettavaa
asiakirjojemme suhteen. Kun paikalla oli kaksi nuorta miestä, niin käsimerkein
sain vielä heille selvitettyä, että kumiveneemme perämoottoreineen pitäisi
saada siirtymään peräkärryymme, voisivatko he auttaa. Hellepäivästä innostunut
bikineissään keikistellyt vaimoni sai poikaset sukkeliksi, ja vene siirtyi
nuorten miesten avustuksella riuskasti kärryn päälle. Koska arvelin herrojen
jatkavan matkaa alavirtaan kohti leiriämme, opastin heille kartalta leirimme
sijainnin ja kutsuin heidät sinne. Lupasin tarjota saunan, kahvit konjakilla ja
yösijankin, jos tarvetta on, mukavia virkamiehiä kun olivat. Pojat huuteli
pasiibaa ja jatkoivat matkaa, ja Pirjo ja minä lähdimme tunnin kotimatkalle
leiriimme.
Tunnin päästä olimme leirissä. Ei aikaakaan, kun
samaiset kalapoliisit rantautuivat leiripaikkaamme. Keitin heille kahvit, mutta
armanjakki ei kelvannut, eikä herroilla ollut tarkoitusta myöskään saunoa, eikä
jäädä yöksi. Kalakonstut mittailivat katseellaan leiriämme, mutta vieläkään ei
heillä olut mitään sen kummempaa sanottavaa. Jatkoivat matkaansa alavirtaan
kahvit juotuaan ja heiluttivat iloisena jäähyväisiä ja huutelivat pasiibaa ja
muuta vastaavaa.
Tästä aika ehti rientää pari tuntia eteenpäin.
Sitten havaitsin harmaan venäläisen pakettiautomallisen tylppänokkaisen
maasturin ajavan leiriin. Siinä oli viisi miestä kaikkiaan, kaksi jo
entuudestaan tuttua, eli edellä kerrotus kalapoliisit, sitten oli pari umpivenäläistä,
jotka eivät vaikuttaneet virkamiehiltä. Porukan päänä oli viiksekäs
totisennäköinen ja hieman epäystävällisen oloinen tiukanoloinen virkamies, joka
osoittautui Kovdorin kalapoliisipäälliköksi. Hänen virkamerkistään en tosin
ymmärtänyt mitään, vaikka hän sitä minulle pikaisesti vilauttikin. Herra ei
osoittanut merkkiäkään siitä, että Venäjällä olisi voimassa
hallintomenettelylaki, johon Suomessa on totuttu. Äijä vaikutti lähinnä
paikalliselta hitleriltä. Englannin kieli ei taipunut viisikosta keneltäkään,
ja kun minä en ymmärrä venäjän kielestä kuin kaksi sanaa, eli piva ja harossi,
niin kommunikoinnin kanssa oli selkeitä ongelmia. Herra kalaherra kuitenkin sai
minut ymmärtämään, että hän haluaa nähdä kalastusproopuskamme ja
matkustusasiakirjamme. Nehän kiikutettiin hänelle tietenkin tunnollisesti.
Passit herra kalastusherra palautti, mutta survoi
kahdeksansadan €uron edestä lunastamiani kalastuslupia mitään sanomatta
takkinsa povitaskuun, molotti jotain venättän kielellä, eikä hymyillyt yhtään.
Minuakaan ei enää naurattanut. Sanoin herralle suomeksi, että jos sinä viet
minulta kalastusluvat, niin se ei ole harossi homma. Ne on taaloilla maksettu
Kantalahdessa virallisessa kalalupatoimistossa, joka on suunnilleen sama kuin
mettähalli Suomessa. Äijän ilme ei värähtänytkään, vaan hän näytti olevan
lähdössä autoaan kohti legioonineen. Silloin minä ystävällisellä äänensävyllä
ilmoitin, että momentto, Kari haluaa dokumenttoja kalalupien takavarikoijalta.
Kävelin saman tien teltalleni ja otin asiapullosalkustani vitivalkoisen
suomaisen paperiteollisuuden tuottaman A4 –paperiarkin ja ihka oikean mustekynän.
Kävelin Herra kalastusherran eteen, annoin hänelle kynän ja valkoisen paperin,
ja käskytin kohtuullisen kovalla äänellä: dokumentto, perkele. Herra ilmoitti
tylysti, että nietu. Osoitin sormellani herran povitaskua, piirsin toiselle
paperille 800 €uron tekstin, ja uudistin vaatimukseni dokumentosta. Korostin
vielä vaatimustani pamauttamalla suomalaiskansalliseen tapaan leirikeittiömme
pöydänkanteen niin, että kämmensyrjä oli hellänä seuraavat pari viikkoa. Se
kuitenkin tehosi. Totta se kalastusherra katsoi, että tuo hullu tule
seuraavaksi päälle. Muut seurueen miehet olivat hieman vaivaantuneen näköisinä
sivummalla. Tilanne oli sähköinen, mutta arvelin, että suomipoikaa ette
pompota.
Herra kalastusherra kirjoitti koko A4 -arkin
täyteen vieraskielistä tekstiä, josta en luonnollisestikaan ymmärtänyt tuon
taivaallista. Olkoon kirjoittanut vaikka mitä, mutta kuitenkin kirjoitti,
vaikka ensin ei meinannut kirjoittaa mitään. Verenpaineeni saattoi käydä
pilvissä, mutta kuitenkin minulla oli jonkinlainen tunne, että alan päästä
pikkuhiljaa venäläiseen byrokratiaan sisään. Sisään voi tosipuheessa päästä,
mutta ymmärryksellä on näin suomalaisittain ajatellen rajansa.
Kolonna poistui maastobussillaan paikalta.
Mäkitöyräästä leirimme tien alussa kaara ei meinannut millään nousta ja olinkin
jo toiveikas, että herrat joutuvat pyytämään hinausapua. Sitä olisivat kyllä
saaneet odottaa, sen verran tilanne meitä kaikkia sapetti. Venäläiset kuitenkin
saivat kulkupeliinsä sen verran vauhtia, etteivät he lännenmiesten apua kaivanneet.
Pirssin ääni kaikkosi Tuntsajoen taakse, sillä herroilla oli oikotie Kovdoriin
Tuntsan länsipuolisen tien kautta.
Seuraavana päivänä vein turismojamme taas kalaan
Vaatsimajoen suun tasalle. Palatessani leiriin näin ilokseni, että harmaa
venäläisten bussimaasturi oli taas saapunut leiriimme. Leirissäni vartiossa
olleet nuoret suomipojat riensivät heti minulle kertomaan, että pari
kalapoliisia, yksi virkapukuinen miliisi ja nuori venäläinen tulkkipoika olivat
penkoneet poissa ollessani leirimme läpikotaisin. Paikalla oli suoritettu
perusteellinen kotietsintä, leiriä oli valokuvattu, siitä oli piirretty
piirrosluonnos kakkihuussista aina viimeiseen majoitustelttaan asti. Tulkki oli
jonkinlainen pelastus sille, että pystyin englannin kielellä kertomaan kaiken,
mitä herrat virkaherrat olivat vailla. Heinäkuun helteessä kalapoliisi
kuulusteli minua yhteensä viitisen tuntia. Sinänsä ystävällisen näköinen
virkapukuinen miliisi kuljeskeli leirissä venäläinen kalasnikov –rynnäri
olallaan. Lipas oli kiinni ja oletin, että sitä ei ollut täytetty
paukkupatruunoilla. Kuulusteluja kirjattiin kolmesta eri rikoksesta, joista
minua epäiltiin, eli leirin rakentamisesta liian lähelle rantaviivaa,
kalastamisesta väärillä kalaluvilla, ja rikoksista suurimmasta: kalakylmiöstäni
oli löytynyt kuulemma alamittainen taimen. Se kuulosti minusta vähän oudolta,
koska Kantalahden kalalupatoimistossa oli taimenen alimman mitan Tuntsajoella
olevan 35 senttiä. Kallen saama taimen oli 37 senttiä pitkä, mutta Kovdorin
kalapoliisien taulukoissa taimenen alimmaksi mitaksi oli kirjattu komeat 48
senttiä Voi hyvät hyssykät! Kaasujääkaapin kalapussissa oli 15 kappaletta
alimman mitan reilusti täyttäviä harjuksia, ja tämä pirun taimen, jota pidimme
laillisena. Suomessa homma olisi hoitunut huomautuksella, mutta Venäjällä
tällaisen katalan rikoksen tekijä on saava ankaran tuomion. Hohhoijaa!
Kun kaikki kuulustelut oli kauniilla käsialalla
lomakkeille kirjattu, selvitti tulkkipoika minulle kaikkien kuulustelujen
sisällöt englanniksi. Kertomukset olin kertonut tietenkin myös englannin
kielellä, mutta kuulustelija kirjasi asiat venättäksi. Kun olin ilmoittanut
tulkille hyväksyväni kuulustelukertomukset, piti kaikkien kolmen kuulustelun
perään vielä kirjattaman lause, että Gaari on antanut kertomukset ilman
painostusta vapaaehtoisesti. Allekirjoituksen yhteydessä en voinut mieltäni
malttaa, vaan sanoin tulkkipojalle, että en varsinaisesti tunne joutuneeni
painostuksen kohteeksi, mutta Suomessa kuulustelujen aikana ei kuulusteltavan
tarvitse tuijottaa rynnäkkökiväärin piippuun, joka osoittaa suoraan
kuulusteltavan otsaluuhun. Miliisi oli näes jättänyt rynkkynsä nojalleen
keittiömme pöytää ja maata vasten, ja sattuneesta syystä piippu oli kohdistettu
silmieni väliin. Tulkki ilmoitti asian miliisille, jolloin hän hieman
vaivautuneen näköisenä siirsi rynkyn olalleen ja vei sen vaivihkaa autoonsa.
Ruotaisin nimeni noin viiteentoista eri paikkaan kuulustelulomakkeisiin ja
takavarikkolappuihin ja lippuihin.
Oli maanantai. Itänaapuritt ilmoittivat, että
minun on oltava huomenna tiistaina Muurmanskissa. Tämähän ei minulle sopinut,
vaan sanoin minulla olevan huomiseksi hommat suunniteltuina, enkä jouda
mihinkään Muurmanskiin. Ensin herrat eivät meinanneet määräystään huomisesta
perua, mutta pidin pääni. Tähän oli yksinkertainen selityskin: halusin
lisäaikaa saadakseni apuvoimia ja neuvonantajan Alakurtilta, sikäläisen
miliisipäällikön, perhetuttavani. Sovimme, että herrat kalapoliisit tulevat
keskiviikkoaamuna seitsemäksi Muurmanskin tien ja Kovdorin tien risteykseen,
mistä ajamme sitten peräkkäin Muurmanskiin, että löydämme kalalupavirastoon,
jossa suurrikollisen asiaa hoidettaisiin.
Olimme miliisipäällikön kanssa sovitussa
kohtauspaikassa sovittuna aikana. Tulin tosi iloiseksi, kun huomasin auton
kuljettajaksi se tylyn herra isonherran, Kovdorin kalapäällikön., jonka
povitasku taisi vieläkin olla pullollaan Karin kalaluvista, jotka herra oli
takavarikoinut. Lyhyen tervehtimisrituaalin jälkeen alkoi matka peräkanaa kohti
Muurmanskia. Herra päästeli edellä satasella Audillaan. Ja kyyti maistui.
Arvelin ensin, että seuraan autoa, vaikka nopeus oli koko ajan lähellä
puoltatoistasataa. Olen joskus joutunut ajamaan autolla virkani puolesta
kovaakin, mutta nyt alkoi jo itseänikin hirvittää. Herra isoherra ohitteli
autoja muista liikkujista välittämättä. Sama se niille samaan suuntaan
ajaville, mutta vastaantulijaparat olivat huutavassa hukassa. Oman ja
matkustajani turvallisuuden vuoksi sanoin miliisipäällikölle, että en tee
itsemurhaa, enkä tapa tahallani virkaveljeäni naapurimaastakaan, koska hän oli
ja on sentään perhetuttuni. En varsinkaan tässä maassa, missä tiedän
kolariuhreja säilytettävän kolariautoissa siihen saakka, kunnes joku
lähiomainen käy korjaamassa vainajan pois. Siihen saattaa joskus kulua
päiväkausia, viikkojakin. Kevensin kaasujalkaa ja annoin herra isoherran mennä,
kaipa hän jossain Muurmanskin kaupungin ulkopuolella ymmärtää jäädä meitä
odottamaan.
Audimiehet olivat tupakalla yhdellä parkkipaikalla
noin kymmenen kilometriä ennen Muurmanskin esikaupunkialuetta. Miliisipäällikkö
sanoi, että ajetaan vain heistä ohi ja parkkeerataan ennen kaupunkia näkyvälle
paikalle parkkiin, herrat varmasti pysähtyvät meidät nähdessään. Näin
tapahtuikin. Tosin herroista tuli parkkipaikalle vain toinen. Herra isoherran auto
oli tehnyt näkemällemme heidän edelliselle pysähdyspaikalle topin, mutta
sitähän me emme voineet tietää. Hehän vetelivät savuja, kuten tapansa on.
Ajoin miliisipäällikön ohjeen mukaisesti autoni
erään huoltoaseman sisääntuloliittymään niin, että takaa tulevat auton varmasti
näkevät. Painuimme kahville, ihanaa noin viikon seissyttä mustaa ruunankusta.
Miliisipäällikkö heitti omaan kupposeensa noin puoli kiloa tummaa sokeria. Itse
sain kahvia alas noin piipillisen, mutta tilaamani kermaleivos sen sijaan oli
harossi. Huoltamon pihalla seisoskellessamme pysähtyi huoltamon liittymän
kohdalle iso venäläinen rekka-auto. Kuinka ollakaan, rekan repsikan paikalta
nousi herra isonherran adjutantti salkku kainalossaan. Hän selvitti
miliisipäällikölle, että Audi oli sanonut työsopimuksensa irti, eikä sillä enää
voinut ajaa. Herra isoherra oli jäänyt vahtimaan autoaan, koska tunnetusti
tuossa oudossa maassa tienvarsille jätetyllä omaisuudella on paha taipumus
kadota, useimmiten pysyvästi. Olin totisella naamalla tilanteen kuultuani,
mutta sisälläni asuva piru nauroi asialle makeasti. Jos herra isoherra
kuvitteli, että minun autoni saa paluumatkalle hinattavaksi Audin, niin siinä
hän on sattumalta väärässä. Mukavaa miestä olisin voinut auttaakin, mutta
piruni kielsi tätä herraa missään tapauksessa autettaman. Kaikki saavat joskus ansioittensa mukaan,
perkele.
Adjutantin hyväksyin autoni takapenkille, koska
halusin päästä kalalupavirastoon ja hoitaa siellä asiani. Ilman opasta sinne
tuskin olisimme löytäneetkään, niin suuri ja mahtava ja sekainen kaupunki on
Muurmansk. Virastossa hyöri kymmeniä paperinpyörittäjiä, jotka vaikuttivat
kaikki hyvin tärkeiltä. Onneksi joukossa oli minulle yksi tuttu, eli mukava
tulkkipoika, jonka avulla olin saanut kuulustelijat Tuntsajokitörmällä
kirjoittamaan ne surullisen kuuluisat kuulustelupöytäkirjat. Poika tuli minut
nähtyään heti tervehtimään ja kertoi, että hän toimisi tulkkina minulle koko
päivän.
Sitten minut istutettiin pöydän ääreen ja
vastakkaiselle puolelle pöytää istui tiukan näköinen kravatti tiukalla oleva
ilmeisesti kalamiliisi. Hänellä oli peukalohangallinen bandiitti Santalaa
koskevia asiakirjoja. Päällimmäisenä nipussa oli ensimmäinen sakkolappu.
Seuraavan sakkolapun huomasin jo, kun setä miliisisetä alkoi täyttää ensimmäistä
valmiiksi. Minua sakotettiin alkajaisiksi siitä, että olin kuulemma rakentanut
leirin Tuntsajokirantaan liian lähelle rantaviivaa. Myönsin tietenkin rikokseni
heti, kun minulle pyynnöstäni selvitettiin, miten kauaksi rannasta tuollaiset
leirit saa Venäjän erämaassa neljänkymmenen kilometrin päässä lähimmästä
asutuksesta lain mukaan rakentaa. Vastaus oli minulle tyly: 500 metriä. Ei
kannattane kiistää, ajattelin. Telttasauna oli kymmenen metrin päässä rannasta
ja kaikki muut teltat viidenkymmenen metrin säteellä rannasta. Sakkoa tuhat
ruplaa, onneksi ruplaa. Ajattelin positiivisesti, kun leirikamppeita ei
vaadittu sakolla valtiolle. Sitäkään en olisi ihmetellyt.
Allekirjoitin sakkolapun ja virkamies siirtyi
nipussaan sakkolappuun numero kaksi. Se koski alamittaisen lohikalan hallussa
pitämistä. En katsonut aiheelliseksi kiistää tätäkään, koska herra isoherrahan
oli minulle näyttänyt taulukkoa, jossa alimmaksi mitaksi taimenelle oli
määrätty 48 senttiä, minun kalanihan oli ollut yksitoista senttiä liian lyhyt.
Sakkoa napsahti 2700 ruplaa. Nyt oli jo naurussa pitelemistä, mutta en puhunut
mitään. Nimi paperiin ja piste sille kalajutulle. Tai ei vielä, vaan päätin
syödä kalan ruotoineen yksin, kun joskus vielä pääsisin takaisin leiriini. Sitä
olin jo ihmetellyt aikaisemmin, miksi kalaa ei ollut heti rannalla
takavarikoitu. Tiesin sen odottavan minua kaasujääkaapissa. Elämäni
kilohinnaltaan ylivoimainen ennätys.
Kolmas sakkolappu vielä, sitten ne näyttivät
loppuvan. Minulle annettiin 2000 ruplaa sakkoa siitä, etten ollut maahan
kesäkuussa saapuessani täyttänyt ns. pitkää lappua, joka Venäjän tullissa
täytätetään, jos maassa oleskellaan yli kolme vuorokautta. Ilmoitin, että en
kiistä asiaa, koska en ollut lappua täyttänyt. Se vain vähän tuppasi
vituttamaan, että kyseistä lappua ei minulle oltu passintarkastuksessa
täytettäväksi annettu, vaikka kaikki maahan tullessani paikalla olleet lukuisat
tulli- ja rajamiehet varmasti tulivat tietämään sen, että olin päättänyt pysyä
maassa yhtäjaksoisesti kahden kuukauden ajan, kuten alussa olen kertonut.
Arvelin nopeuttavani asian käsittelyä allekirjoittamalla hyväksymiseni sakolle,
vaikka se tappelikin oikeustajuntaani vastaan. Outo maa, vai onko joku eri
mieltä…
Takavarikossa ollut ryöstökalastukseen käyttämäni
virveli, ihme kyllä, palautettiin minulle takaisin. Sillä ei ollut minulle
käytännön merkitystä, koska olin antanut varmasti huonoimman ja halvimman
reservivirvelin miliiseille leiristäni. Mutta että mies saa tässä maassa jonkun
takavarikoidun esineen takaisin, se tuntui minusta uskomattomalta. Minulle on
kyllä tosipuheessa erään toisen aikaisemman jutun yhteydessä palautettu
erikoisilla perusteilla kalliimpaakin omaisuutta, se on seuraavan kirjoitelman
arvoinen juttu.
Saatuani sakkolaput kouraani, kättelin sakottajan.
Onneksi sain kunnon otteen herran kädestä ja puristin pari kolme momenttia
kovempaa kuin normaalisti teen. Herra katsoi minua totisena silmiin, mutta ei
puhunut mitään. Sitten sanoin tulkkipojalle, että josko hän lähtisi minulle
oppaaksi johonkin pankkiin, että saan maksaa syntisakkoni hartioitani
painamasta. Poika suostui ja lähti opastamaan minua muutaman sadan metrin
päässä sijaitsevaan isoon rahalaitokseen. En olisi ilman opastusta pystynytkään
löytämään oikeaa luukkua kymmenien luukkujen joukosta. Makselin sakot
käteisellä, jota minulla onneksi oli riittävästi varattuna. Sitten palasimme
virastolle.
Jäimme odottelemaan tulkkipojan kanssa kuljetusta
miliisiasemalle. Tätä hieman ihmettelin, mutta sekin asia minulle iltapäivään
mennessä selvisi. Odotellessamme kysäisin tulkilta, olisiko mahdollista hänen
avustamanaan päästä vähäksi aikaa juttelemaan tämän viraston jonkun vähän
isomman tapin kanssa. Poika kävi viraston päällikön luona ja yllätyksekseni
pääsin hänen puheilleen heti. Olin päättänyt, että olen täällä sakotettavana
varmasti viimeistä kertaa, joten voisin antaa pienen oppitunnin siitä, miten
asiat minun mielestäni tässä maassa tulisi hoitaa, että vältyttäisiin
tällaiselta turhalta tuntuvalta sakottamisesta, kun kaikki tahallisuus teoilta
puuttuu. Johtaja oli isällisen oloinen noin kuusikymppinen rujokätinen arvonsa
tuntevan oloinen mies. Aloin tulkin välityksellä rohkeasti sopivan jämäkästi
kritisoimaan heidän valvontajärjestelmäänsä. Sanoin, että Suomessa olemme
tottuneet siihen, että kun kalaluvat ovat kunnossa, meillä saat kalastaa
pelkäämättä, että tuleekin niskaan valvoja, joka ei hyväksy virallisesta
kalalupatoimistosta ostettuja lupia. Ukko alkoi puolustelemaan, että
kalalupakulttuuri heidän maassaan hakee vielä uriaan, koska lupakäytännöt ovat
niin uusia. Tähän pyysin tulkkia kääntämään kommentin, että Suomessa on otettu
kalalupakäytännöt voimaan ainakin sata vuotta sitten, eikä niiden suhteen ole
alussakaan mitään ongelmia ollut. Kehotin miestä rohkeasti tulemaan Suomeen
tutustumaan ja ottamaan sieltä mallia, jos he edelleen haluavat, että
suomituristit tulevat Venäjälle kalalle. Sain kruunattua audienssin vielä
sanomalla leirin sijaintia koskeneesta sakosta sen verran, että on turha
kuvitella, että suomalaiset rakentavat leirinsä puolen kilometrin päähän
rannasta paikassa, missä ei ole asutusta, eikä myöskään muita liikkujia, kuten
esimerkiksi meidän leirimme kohdalla Tuntsajoella asia oli. Sanoin, että
saunomme suomalaisittain päivittäin, eikä ole järkevää kantaa pesuvesiä
sangoilla joesta siten, että vedenhakureissulla joutuu paria ämpäriä kohti
kävelemään joka kerta kilometrin. Ukko kuunteli ainakin vakavan näköisenä, en
tiedä menikö jakeluun. Kättelin hänet kohteliaasti ja kiitin tapaamisesta.
Kohta tulkkipoikaa ja minua vietiin isolla
miliisivolgalla kohti uusia seikkailuja isolle miliisiasemalle. Minut vietiin
isoon toimistoon, missä minut esiteltiin jollekin tapille, jonka ymmärsin
olevan joku hemmetin ulkomaalaisviraston mies. Esittelyn jälkeen huoneeseen
tuli noin kolmekymppinen tiukka hoikka mies, jonka virkapuvusta tunnistin
rajasotilaaksi. Kravatti oli ainakin kolme kertaa tiukemmalla kuin
sakottajamiliisillä. Myös virkapuvun oli vaimo ilmiselvästi prässännyt aamulla,
ja perusteellisesti. Upseeri alkoi pitää minulle esitelmää sen pitkän lapun
täyttämisvelvollisuudesta. Saman lapun, jonka puuttumisesta minua oli
sakotettu.
Päätin, että nyt ukko kuulet käsitykseni siitä
sakosta. Sanoin tulkkipojalle, että käännä nyt tarkasti asiat siten kuin ne
haluan tuolle äijälle sanoa. Referoin miehelle tarkasti maahantuloseremoniat,
jotka ympärilleni järjestettiin Venäjän tulliasemalla kesäkuun puolivälissä.
Sanoin, että venäläisestä virkavastuusta en tiedä mitään, mutta jos vertaan
tapahtumia Suomessa tapahtuviksi, niin sellainen ei ole mahdollista suomalaisen
virkavastuun vuoksi. Sanoin, että olin tulliasemalla useiden tuntien ajan.
Passintarkastajalla on kyseiset laput kopissaan, eli niitä ei ole tulliaseman
pöydillä kenen tahansa otettavana, kuten tullilappujen kohdalla asia on. Ellei
rajamies anna paperia asiakkaalle, se jää täyttämättä. Ja minulle paperia ei
annettu, vaikka varmasti passintarkastaja tuli tietämään oleskeluni pituuden
Venäjällä. Muistin puolustella myös sitä, etten itse ollut paperia
passintarkastajalta muistanut pyytää, koska täyttelin kymmeniä lippulappuja
tullin puolella usean tunnin ajan. Siinä oli rajavartijalle asiakas kolmen
metrin päässä, kunhan tuo lapun, ja antaa määräyksen se täyttää. Mutta alaisesi
ei näin tehnyt. Sakonkin sanoin mielestäni kuuluvan mieluummin passintarkastajalle
kuin minulle. Sakkoni olen nyt maksanut ja asia on puoleltani loppuun
käsitelty. Väärin meni, mutta puolestani menköön.
Ukko alkoi vielä sopottaa, että tärkeä lappu on
jäänyt täyttämättä. Tärkeä ja tärkeä. Sanoin, että olen käynyt Venäjällä useaan
otteeseen ja oleskellut montakin kertaa maassanne yli kolmen päivän ajan.
Sanoin, että kyseistä pitkää lappua ei leimata missään paikassa sisämaassa,
kuten ymmärrän sen perimmäisen tarkoituksen olevan, eli viranomaiset tietävät,
missä ulkomaalainen Venäjällä ollessaan oleskelee. Sanoin herran tärkeän lapun
olevan yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin lappu vain leimataan lähtiessä
lähtevässä passintarkastuksessa ja leimataan toisen kerran saapuvassa
passintarkastuksessa. Välileimaa ei saa mistään ja piste. Neuvoin kouluttamaan
passintarkastajia huolellisemmiksi, ettei viattomille turisteilla tulisi
tällaisia ylimääräisiä seuraamuksia mokomasta humpuukista. Tulkki käänsi,
rajasotilas muuttui aavistuksen verran kasvoiltaan punertavaksi, napsautti
kantapäänsä yhteen ja poistui huoneesta. Epäkohteliasta, ettei edes kätellyt
jäähyväisiksi. Tulkkipoika sanoi, että oli käyttänyt kovaa kieltä, mutta minä
sanoin hänelle, että tosiseikat eivät hienostelemalla muuksi muutu, kiitos
kääntämisestä. Muistutin itselleni, että olen tässä maassa viimeistä kertaa ja
se teki mieleni levolliseksi.
Kuulustelut jatkuivat. Tuli uusia tappeja
huoneeseen. Minua alettiin tentata venäjäsuhteistani yksityisesti. Nyt aloin
vaistota, missä maassa olin. Ei minua rautoihin lyöty, mutta alettiin
kyselemään kautta rantain, miten olen alun perin Venäjälle tullut ja miksi.
Kohta kyselyt kohdistuivat tarkemmin ystävyyssuhteeseeni Alakurtin
miliisipäällikköön. En enää ollut varma, tutkitaanko minun asioitani, vai
miliisipäällikön asioita. Oli pakko muuttua valppaammaksi, näin ymmärrykseni
minulle kertoi. Kai se sisälläni asuva pirukin asiantilan ymmärsi. Muutuin
lyhytsanaiseksi.
Nämä jutut eivät liity kalareissuun, joten
muistelen niitä tuonnempana.
Miliisipäällikkö ja minä saimme kuitenkin poistua
Muurmanskista ilman, että meidät olisi heitetty tyrmään ja sen jälkeen
ensimmäiseen Siperiaan lähtevään junaan. Saimme luvan lähteä pois tästä
merkillisestä kaupungista, eikä lupa ainakaan minulle ollut yhtään
vastenmielinen. Pääsimme miliisivolgalla autoni luokse, ja aloitimme
”kotimatkan” Alakurtille miliisipäällikön kanssa kahden. Huomasin Muurmanskin
ulkopuolella muutaman kymmenen kilometrin päässä jonkun miehen seisoskelevan
hinausköysi kädessään jonkun saksalaisen automerkin vieressä, mutta vastakkaisella
puolella tietä oli komea merimaisema, joten en ehtinyt parkkipaikkoja tarkemmin
tiirailemaan. Maisemanäkymän jälkeen painoin kaasua, hallitusti ja
turvallisesti. Hyvästi Muurmansk, ei tule ikävä!
Oli jo yömyöhä Alakurtille saavuttuamme, mutta
minulla oli ajovirtaa jäljellä. Halusin palavasti leiriin Tuntsajoelle, koska
siellä oli paitsi vaimoni ja poikani, myös ”ostamani” kallis taimen. Olin
ostanut Muurmanskista muutamankin pullon samppakaljaa saamistani sakoista
huolimatta, ja saattoi seassa olla muutama pullo ruokaryyppyainettakin.
Venäjällähän ei näiden nautintoaineiden suhteen ostorajoituksia ole. Ja hinnat
eivät suomipoikaa häikäise.
Jätin Carinan miliisipäällikön huostaan ja
vaihdoin pelivälineen Mersun maasturiini, vanhaan sotaratsuun. Saavuin leiriin
aamuyöllä. Laittomasti sijoittamassamme leirissä paloi sievästi leirituli. Sen
ympärillä istuivat kaikki oman perheeni rakkaat edustajat ja myös kaikki
turistit, jotka olivat aidosti huolissaan siitä, palaako leirin päällikkö
takaisin. Ja palasi, perkele, tuleen ei jäädä makaamaan. Minulla oli nälkä,
mutta ei kova jano. Olin ostanut Alakurtilta kivennäisvettä puolentoista litran
pullon ja juonut sen matkan aikana, kolme tuntia Kurtilta Piripraavalle
leiriimme. Tosipuheessa olin ottanut muutaman siemauksen gintonic –juomaa
purkista, mutta vain vajaan puoli purkkia matkan aikana. Eihän sitä koskaan voi
tietää, milloin puhallusratsia napsahtaa kohdalle. Tässä maassa kaikki on
mahdollista, sen olin jo oppinut.
Muurmanskin reissun muistelun lomassa pyysin, että
alamittainen taimen savustettaisiin täysimittaisten harjusten kanssa
rosterisavupöntössäni, kun tulet olivat niin sopivat. Muistelujeni aikana kalat
savustuivat ja sain eteeni kalankastikkeella höystetyn savutaimenen, mittaa 37
senttiä. Kilohinnan voi jokainen laskea, kalan hinta 2700 ruplaa, eli lähes
sata €uroa. Annoin pikkuiset maistiaiset kaikille nuotiolla olleille, mutta
itse vetelin naamariin kalasta leijonaosan. Olin kiitollinen vain siitä, että
kalaa ei ollut takavarikoitu, mutta enemmän kiitollinen siitä, että olin omieni
joukossa, suomalaisten kaverieni ja erityisesti perheeni parissa. Aivan
sattumalta emme menneet nukkumaan aivan heti saavuttuani, vaan istuimme
aamupäivän puolelle asti tulilla ennen vaipumistani tilapäiseen unimaailmaan.
Tosihemmot eivät kesällä nuku, lepäävät vain silmät kiinni, aurinko kun
paistaa! Ruokajuomat eivät sattuneesta
syystä olleet alkoholittomia.
Herättyäni annoin tulikomentoja. Poistumme tästä
leiristä kolme viikkoa suunniteltua aikaisemmin, näin oli päätetty. Olin
tilannut Alakurtista kuorma-auton seuraavaksi päiväksi. Olin päättänyt karistaa
Kovdorin kalamiliisit kannoiltani ja tehnyt perheenikin kanssa keskusteltuani päätöksen
siirtyä vanhoille tutuille kalavesille Kutsajoelle, kolmisenkymmentä kilometriä
Alakurtin eteläpuolelle. Kutsajoki yhtyy Tuntsajokeen. Kalakannat ovat samat,
Kutsa on ehkä Tuntsajokeakin parempaa kalavettä. Joki oli meille monivuotinen
tuttu, emmekä tarvinneet siellä karttoja leiripaikan löytämiseksi.
Siivosimme Tuntsajoen leirin perusteellisesti.
Varmemmaksi vakuudeksi valokuvasin tyhjän leirin joka ilmansuunnasta siltä
varalta, että joku iippana mahdollisesti keksii, että olisin syyllistynyt
roskaamiseen. Leiripaikkaamme ei jäänyt mitään roskia, ei edes tupakantumppeja.
Paikallisten alkuasukkaiden leiripaikat ovat yhdenkin yön jäljiltä kuin
lähteviä laivoja.
Kuorma-auto tuli leiriin tismalleen sovittuna
aikana. Lastasimme auton ripeästi, tarkistin vielä kerran kaikkien telttojen
ympäristöt, tulipaikan, vessan. Kaikki oli tip top, paremmassa kunnossa kuin
leiriin saapuessamme viisi viikkoa aikaisemmin. Sääli jättää niin hieno paikka,
mutta kyynelehtimiseen ei nyt ollut aikaa, hyvästi Tuntsa!
Alakurtissa teimme muonatäydennyksiä ja
suuntasimme kulkumme hetimiten Vuorijärven kylän kautta Kutsajoelle. Perustimme
vanhaan tuttuun harjuniemeen uuden leirin, mutta jätimme muun muassa
telttasaunan tällä kertaa rakentamatta. Olimme käyneet tulomatkalla
Vuorikylässä sopimassa siellä vakituisesti asuvien itänaapurin elävien kanssa,
että käymme kaksi-kolme kertaa viikossa saunomassa kiinteässä hirsisaunassa,
jonka omisti muuan paikallinen, joka asuu Alakurtilla. Lämmityspalkaksi riitti
yllättäen pari vodkapulloa saunomista kohti. Erikoisia velikultia, olin aina
luullut, että venäläiset ovat raitista kansaa.
Turistivirta Suomesta leiriimme jatkui
ennakkosopimusten mukaisesti. Kukaan ei tuntunut olevan pahoillaan siitä, että
leiri oli siirretty ennakkosuunnitellusta Kutsalle, koska kaikkien mielestä
leirin siirtämiseen oli lailliselta tuntuva syy. Kutsajoki oli maisemiltaan ja
kalansaaliltaan vielä Tuntsaakin parempi.
Yhdellä viikolla leirissämme oli asiakkaana
kolmihenkinen perhe eteläisestä Suomesta, isä, äiti ja viidentoista paikkeilla
oleva poika. Isäntä ei liioin kalastamisesta välittänyt, vaan hän sanoi
mieluummin viettävänsä aikaa poromies Esko Luusuan seurana leirivahtina.
Rouvakaan ei kovin innostunut kalastamisesta ollut, mutta hän kuitenkin lähti
ihan mielellään poikansa kanssa uistattelemaan kumiveneellä, kun kerroin
veneessä vain istuttavan ja uistattelun tapahtuvan perämoottorilla. Hommassa
näkee sivutuotteena tosi hienoja erämaamaisemia. Neljäntenä lenkkinä äidin ja
pojan lisäksi oli muuan Seppo, joka oli jo monivuotinen asiakkaamme. Kova
perhomies, mutta tykkäsi myös uistinkalastuksesta.
Rouva oli kalassa elämänsä ensimmäistä kertaa.
Annoin pikakoulutuksen uistimen laskemisesta veteen ja hyrräkelan toiminnasta.
Rouva oli nopeaoppinen ja eikä aikaakaan, kun hänellä oli ensimmäinen taimen
uistimessa. Vajaan kilon kalan hän kelasi taitavasti kumiveneen vierelle, mistä
minulla oli helppo työ koukata kala suuriaukkoisella haavillani veneeseen.
Rouvan uistimessa oli kala kiinni tämän tästä, harjuksia, taimenia ja isoja
ahvenia. Annoin vielä uistattelijoille ohjeen, että laskisivat ainakin suorilla
jokiosuuksilla uistimen aika kauaksi taakse, koska olin lukuisia kertoja Kutsan
kristallinkirkkaassa vedessä nähnyt, kuinka lohikalat veneen lähestyessä
siirtyvät mielellään asentopaikastaan sivulle muutaman metrin, mutta veneen
mentyä palaavat taas entiseen olinpaikkaansa. Rouva oli noudattanut ohjeitani
vähän liiankin kirjaimellisesti. Yhtäkkiä hän nimittäin oli pudota veneestä,
kun uistin tarttui kiinni niin, että vapa oli lenkona ja punottu siima ulisi
kelan jarrulta. Ajattelin ensin, että uistin on tarttunut rannalta kaatuneeseen
puuhun, joita tällä erämaajoella oli tämän tästä. Pysäytin moottorin ja
vilkaisin taaksepäin. Huomasimme kaikki, että noin sadan metrin päässä takana
hyppäsi helevetinmoinen taimen ilmaan. Se läsähti veteen kuin halko ja rouva
piti tiukasti kiinni vavasta. Kannustin rouvaa pitämään vapaa pystyssä ja
vavasta kovasti kiinni ja myös pikkuhiljaa samalla yrittää kelata kalaa venettä
lähemmäksi. Siiman katkeamisesta ei tarvinnut huolehtia, sillä tiesin kaikissa
virveleissä olevan punotut viidentoista kilon siimat. Kalalla oli miljoona
mahdollisuutta uida joen rannassa olevien lukuisten puuliekojen ympäri, jolloin
se varmuudella olisi menetetty. Kuin ihmeen kaupalla rouva sai kuitenkin kalan
noin kahdeksan metrin etäisyydelle kumiveneestämme. Kala oli viidessätoista
minuutissa väsähtänyt niin, että se ui jo kyljellään aivan veden pinnassa.
Olimme tunnistaneet kalan varmuudella taimeneksi Sepon kanssa. Kuusikiloisen
taimenen olen valokuvannut Naruskajoesta Kuutsikönkäästä, mutta tämä oli
suurempi. Ainakin metrin mittainen. Seppo hoiteli venettä varmistaen, ettei
taimen pääsisi ainakaan veneen alle. Rouvan poika hoki koko ajan, että älä äiti
saa sitä kalaa, minä en kestä! Tilanne oli hauska, rouva selvästi piti
hommasta. Ensikertalainen oli selvästi saamassa uuden harrastuksen itselleen.
Annoin edelleen rauhallisia ohjeita rouvalle ja
sanoin, että kun kala saadaan haavin ulottuville, niin hoidan vonkaleen
veneeseen. Lähimmillään se oli veneestä noin neljän metrin päässä. Tiesin
vanhastaan, että iso kala ei antaudu ilmaiseksi. Eihän se muuten olisi niin
isoksi päässyt kasvamaankaan. Siirryin haavin kanssa rauhallisin liikkein
olettamalleni parhaalle koukkaamissuunnalle. Kalan olisi pitänyt tulla vielä
ainakin pari metriä lähemmäksi, jotta olisin siihen haavilla yltänyt. Yhtäkkiä
taimen ilmeisesti huomasi, että hän löytää kohta itsensä paistinpannulta, ellei
keksi mitään uutta jippoa. Jostain jättitaimen keräsi voimia ja kääntyi vedessä
uintiasentoon, potkaisi itseään vauhtiin veneestä suoraan poispäin. Kela
parkui, jarru toimi hyvin ja rouva piti edelleen vavasta kiinni ohjesäännön
mukaisesti. Muistelin Juhannuksena Naruskajoesta saamamme nelikiloista taimenta
ja ajattelin, että ui vaan, kyllä se siitä. Sitten kuitenkin siima löystyi ja
kala oli pelastunut. Rouva kelasi siimaa kelalle, jolloin ilmeni, että kala oli
poissa uistin leuassaan. Siiman päässä oli vain metallileikari, joka oli
ilmeisesti siksi auennut, että siima oli kalan pään ympäri ainakin kerran ja
taimenen viimeinen liike onnistui avaamaan leikarin. Rouva ei ollut tilanteesta
harmissaan yhtään, poika vielä vähemmän, hän oli suorastaan iloinen, ettei äiti
saanut niin isoa kalaa. Minäkin sanoin kantanani, että siellä se taimen
parhaiten säilyy, Kutsan kirkkaassa vedessä. Uistin irtoaa sen leukaperistä
muutamassa päivässä. Eräelämyksiä nämäkin!
Viimeinen leiriviikko oli alkanut, kahdeksas.
Telttaelämää olin saanut viettää vaimoni kanssa ainakin riittävästi. Pari
päivää ennen suunniteltua Suomeen lähtöä iippanat järjestivät meille vaihteeksi
uusia elämyksiä. Leirissämme oli puolenkymmentä turistia oman väen lisäksi.
Istuskelimme kolmanneksi viimeistä yötä leirinuotiolla vieraideni kanssa. Puoli
neljän paikkeilla aamuyöllä päätin siirtyä lepoasentoon. Ehdin telttaan
selälleni makuupussiin, kun kuulin ja näin leiriin ajavan punaisen Ladan
ryssänkilvillä. Laitoin pikana housut jalkaani ja kävelin leiriin, jonka
tulipaikan luokse Lada oli pysähtynyt. Autossa oli kaksi juippia,
parikymppisiä. Joku etiäinen minulla juipeista jäi, että he eivät olleet
rehellisen oloisia, eivätkä välttämättä edes kalamiehiä, vaikka he näin
antoivat minulle ymmärtää. Yhdestä teltasta tulivat tulipaikalle myös kaksi
iisalmelaista kalamiestä, joista toinen on suunnilleen Henkka Ladonoviryynäsen
kokoinen muurari. Henkkahan on Suomen maalivahti Elmon kuunnelmassa. Ladamiehet
eivät poistuneet autostaan, vaan lähtivät ajamaan leiristä takaisin päätien
suuntaan.
Menimme uudelleen nukkumaan koko leirin väki.
Puoli kuuden paikkeilla poromies-Esko tuli teltallemme Pirjoa ja minua
herättelemään. Hänen asiansa oli, että joku on vienyt hänen teltastaan rinkan
ja tyhjentänyt sen Eskon teltan taakse. Juttu ei tuntunut ensin uskottavalta,
mutta Esko vakuutti, että varkaita on käynyt ja varmasti. Samassa hän telttamme
ulkopuolella aamuhämärissä näki, että meidänkin telttamme ulkopuolella oli
teltan eteen kaadettuna Pirjon käsilaukun sisältö. Kimposin pystyyn ja
pukeuduin. Lyhyellä tarkastelulla ilmeni, että Esko on oikeassa. Voro oli
iskenyt ja röyhkeästi. Vaatii nimittäin kohtuullista röyhkeyttä tulla viemään nukkuvien
teltasta rompetta. Näin vain oli uskallettu tehdä. Nopea tilannekartoitus ja
rosvojen perään. Olin varma, että tekijät olivat ne lattarautakollit. Otin
iisalmelaiset maasturiin ja lähdimme ripeään tahtiin kohti Alakurttia.
Bandiiteilla tiesin olevan noin tunnin etumatkan. Asia varmistui, kun pysäytin
Vuorikylän tiellä vastaan tulleen venäläisen sivuvaunumoottoripyörällä
liikkeellä olleen kalamiehen. Häneltä sain varmistuksen, että punainen Lada oli
ajanut häntä vastaan lähellä Alakurttia. Alakurtti oli kuitenkin ehtinyt
piilottaa rosvot, Ladaa ei ollut missään, vaikka kiersimme koko kaupungin
muutamaan kertaan.
Menin miliisipäällikön asunnolle ja annoin
vuorostaan hänelle kusiherätyksen aamukuudelta. Halusin soittaa
lankapuhelimella Naruskalle, missä tiesin poikani olevan kotona. Ilmoitin
Kallelle, että Eskon, Pirjon molemmat ja minun toinen kännykkäni sulkuun
välittömästi. Ne olivat rosvojen hallussa. Onneksi Alakurtilla ei vielä
tuolloin ollut kännykkätolppaa. Miliisipäällikölle annoin tiedot tapahtuneesta
ja alustavan luettelon, mitä kaikkea meiltä oli anastettu. Neljän kännykän
lisäksi Pirjon käsilaukusta käteistä rahaa ruplina ja €uroina yhteensä noin 600
€uroa, joka summa lähinnä oli varattu Suomen tuliaisten ostoon Alakurtista,
siinä maassa kun eivät visat vingu, eikä pankkiautomaatteja ainakaan silloin
vielä tunnettu. Myös pari Magliten lamppua, pari Leathermanin monitoimityökalua, eläkkeelle jäämislahjanani
saatu arvokas puukko, sekin oli ystävällisesti riisuttu teltan ulkopuolella
narulla olleiden housujen vyöstä. Ryssien kannattaa olla siitä iloisia, että
olin sikeässä unessa teltassani varkauden tapahtuessa. Jos varkaat olisivat
jääneet kiinni verekseltään, olisi poikia odottanut kotimatka Alakurttiin
jalkaisin. Ladan renkaat olisin nimittäin puhkonut armotta. Tapaus vain syvensi
tunnettani siitä, että tässä maassa ei minua jatkossa nähdä, jos täältä vielä
joskus Suomeen pääsen hengissä.
Palasimme hallitusti Suomeen. Ensi töikseni
ilmoitin tyttärelleni, että vähään aikaan en hyväksy kritiikkiä siitä, etten
ole tarpeeksi ulkoilmassa. Todistettavasti olin viettänyt tauotta kaksi täyttä
kuukautta telttaelämää. Olin myös muuten elänyt omasta mielestäni kohtuullisen
tervettä elämää syömällä pääravintonani kalaa. Tosin sitä oli usein höystetty
kermalla, mutta hyvää ilman kermaa ei ole olemassakaan. Olimme kuitenkin vaimoni
kanssa mielestäni kermamme ansainneet kalaruokien kruunaajana. Telttaelämään
hän osallistui uskollisesti paria Naruskalla vietettyä vuorokautta lukuun
ottamatta, lähinnä piti hoidella pakollisia pankkiasioita, ettei ulosottomies
olisi ollut hätistelemässä mokoman kahden kuukauden ulkomaanmatkan vuoksi.
Annoimme vaimoni kanssa viisumimme tuohon outoon maahan vanhentua
kesäkuun 8. päivä 2006. Venäjältä Suomeen tulomme jälkeen vierailin tässä
valtakunnassa kolme kertaa, mutta varoin menemästä Sallan rajanylityspaikkaa ja
sen bensa-asemaa kauemmaksi sisämaahan. Sattuneesta syystä. Joka tätä ei ymmärrä, minä en mahda mitään,
mutta luulen tämän tositarinan menevän kaikkien jakeluun. Ja tämä tarina on
tosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti