No ei Ukka sentään nuohoojaksi ole alkanu. Selkeät talven odottelun merkit oli kuitenkin tänään iltapäivällä näkösillä, kun kävin asentelemassa palovillaa tuonne piipun rosterijatkeen päälle. Alunperin tätä ei oltu tarkoitettu edes kuvattavaksi, mutta Mummu kävi vakuutusyhtiötä varten näppäämässä salaa kuvan, että hän Ukan putuamisen jälkeen näppärästi saisi kuitattua tapaturmalisänä sievosumman täppiä...Ei sentään. Tis is pöljää hjuumoria.
Käsiä olis pitäny olla liuta lisää, että olisi suosiolla saanut kaikki neljä villaelementtiä ja kulmapellit paikoilleen ja ryhtiinsä, kuten ennakkosuunnitelmana oli. Mummu ei pikkukätösiään voi katolle avuksi tuoda, kun sillä huippaa korkeella...Ukalla tuli katolla mieleen käsien vähyydestä muuan virkaveli, joka kerran jossain saunaillassa tuumi saunakaljan järvestä tilaneelle porukalle, että pitäis olla kuus kättä ja kullissa koukku, että sais kaikki tilatut kaljat kerralla kulukeen. No, se oli työpaikkahuumoria se. Vapaalla.
Kesällä meinasi samaisen piippusen kanssa olla totisemmatkin paikat, mitä tänään. Sattui nimittäin suven alkupuolella semmoinen kelipahanen, ettei ensimmäistä kertaa tämän talon viidentoista vuoden meitin historiassa puukattila meinannut lähteä vetämään. Tilanne pääsi syntymään, kun kattilaa ei vajaaseen viikkoon oltu lämmäytetty lainkaan. Sitten, kun reissusta tultua piti päästä etelänpölyt saunomaan, piti tietty tärhäyttää uuniin puuta rapia puolipesällistä. Ja tikkua perään. Ja virhe oli tapahtunut. Savua kertyi joka paikkaan muualle, mutta ei hormin kautta ulos. Helevetillinen matalapaine ja savua kellarissa niin, ettei sekhan meinannu sopia.
Nooh, Ukka Peloton tietty haki kaasutohon ja sanomalehteä, että kyllä lähtee...Lapin Kansat suoraan hormin alakanavaan ja tohoa perään. Näinhän se vanha konsti on toiminut. Ja toimi nytkin, mutta hiukan eri meiningillä, mitä Ukka oli aatellunna: Nokipalon ryösti pippuun niin, että kohta jytisi pannuhuoneessa kuin titanikin konehuoneessa. Kevätkesän karstat aloittivat hormissa riemukkaan palon. Ja taas Mummu tiukkana ulkona kameran kanssa. Saahaan tokumenttia, jos koko torppa syttyy...
Eikä vallan kaukana ollut sekään. Noiden tänään asennettujen kovavillasuojien tilalla piipun verhoiluna oli talven jäljiltä uretaaniset levyt. Nokipalo kuumensi uretaanin niin, että kohta keltainen massa valui katolle kuin jätkän räkä. Ja sitä vaille, ettei tulheen syttyny koko mälli. Maltti oli valttia, kun Ukka hallitusti kaapi saavillisen räkäklönttejä sinkkiämpäriin. Ei tulipaloa, jota tietenkään kukaan ei pienimpänäkään torpalleen halua.
Nokipalon ainut hyvä puoli oli, että oli harossi länsituuli. Sinne painui musta savu kohti siperian korpia ittään. Siellähän sitä on, mihin sekottua. Mustaa savua meinaan.
Jos ei sitä muuta väriä ennää elämäänsä saa, niin tässä talakkarin hommassa ei isossa talossa aika kerkiä pitkäksi tulemaan. Ja kaikkea pittää kokkeilla. Ja kaikkeen tottuu. Paitti siihen yhteen. Se on se jääpuikkelo pyllyssä. Justiin ko on siihen tottunu, niin taas se on sulanu pois...
Niinpä. Lipsui asiasta viereenkin, mutta kauniiksi lopuksi voin kertoilla, että piipunjatke tuli suojattua asiallisesti. Kädet riittivät sittenkin, kun niissä on vielä lainkouran verran mittaa. Ja nyt kestää lämmittää ja vaikka nokipalonkin. Jämpti on näin.
Tukikohasta talaveenvalamistautujaisten sivussa tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti