Ukka kun lähtee hillaan, niin pitää ajaa autolla muina miehinä ketunlenkkejä. Pitää eksyttää kaikki turistit, ulkomaalaiset, paikalliset, naapurit, sukulaiset, perhetutut, kaverit, kummit ja niiden kaimat, vanhat virkaveljet. Kaikki pitää harhauttaa ja eksyttää. Pitää ottaa hämäykseks virveli ja haavi mukaan, niin kaikki luulee, että nyt se menee kalalle. Mutta se meneekin hillaan. Varoiks voi vielä jättä raation auki kotio, ja ikkunan auki, niin kaikki luulee, ettoon kotona. Mutta ne erehtyy, oon hillassa.
Ukalla on siitä paikasta peitepiirros. Siinon tie merkitty joeks ja pellot on mrkitty mettiks. Suot on merkitty lammiks. Ne on hillat helepompikin tuuva sieltä pois kanootilla.
Tämä on oikeesti salainen juttu. Se on niin iso salaisuus, ettei Ukka itekkään sitä suota vielä tiijä.
Mutta heti, kun Ukka tietää jossain päin hilloja olevan, niin Ukka kertoo. Muuten ne hillat jää sinne poimimatta. Paikallisuus ei Mummuun ja Ukkaan ole kolmessakymmenessä vuodessa tarttunut. Eikä ne marjapaikat salaamisen kohteena ole kaikilla paikallisillakaan, ei tokkiisa. Hilla on nimittäin semmoinen marja, että kun niitä runsaasti on, ei yksittäinen poimija mahda yhdellekään suohehtaarille yhtään mitään. Ja kun suota on neliökilometritolokulla, niin hillat eivät poimimalla lopu.
Viitisentoista vuotta sitten oli hyvä hillavuosi. Silloin Mummu ja Ukka poimivat reilun kahden viikon aikana hilloja yhdeltä ainoalta suolta, joka oli kooltaan kolmisen hehtaaria. Se on Varpuaapa tuossa takapihalla. Kävimme suolla päivittäin aamuvarhaisesta muutaman tunnin ajan. Kuumimman iltapäivän ajan sinne ei paarmojen ja muiden ötököiden syötäväksi siten tarvinnut mennä.
Luulimme dementian iskeneen, kun aina seuraavana aamuna muka aloitimme sieltä, mihin edellisenä päivänä pomintaraja jäi. Asia selvisi kahden viikon jälkeen yhtenä päivänä, jolloin menimme suolle poikkeuksellisesti iltapäivällä. Siellä oli silloin toinen pariskunta Sallan kirkonkylältä. He olivat tahollaan miettineet kahden viikon ajan ihan samaa, että kukahan muu tällä suolla mahtaa hillastaa, kun seuraavana päivänä ei edellisen päivän poimintarajaa oikein meinannut löytyä.
Siellä me sulassa sovussa poimimme hilloja parinkymmenen kilon päivävauhdilla poimijaa kohti, eikä minkänlaista tappelua aikaiseksi saatu. Päinvastoin oli hauskaa, kun oli välillä muutakin raatikaveria kuin kotoväki. Ja marjoja riitti kaikille. Ja mikä erikoisinta, viimeistä marjaa ei tuostakaan marjapaikasta sinä vuonna kukaan poiminut. Eikä kukaan koskaan mistään. Niin se menee.
Hyväjalkaiset menevät autolta kauemmaksi ja huonompijalkaiset pysyttelevät lähempänä. Tai jäävät kotiin. Työstä se hillastaminen nimittäin käy. Ja vaatii hyvän kunnon. Ja raikasta vettä nesteeksi.
Näin sanoo Ukka, eikä Ukka valehtele. Tältä vuodelta on varma tieto, että keskimääräistä huomattavasti huonommin on hillaa Naruskan suunnalla. Kypsyysaste tällä hetkellä on alle puolet kaikista. Kartoista kannattaa katsella metsäisiä ilmansuunnaltaan lännellä olevia suojaisempia suonlaitoja. Korpisoilla ei poimittavaa vielä ole. Aivan aukeilta suotyypeiltä enimmät hillat tänä vuonna raiskasi 15. kesäkuuta raesade.
Värriön perä ja Tuntsa odotuttavat vielä tiedoillaan, mutta eiköhän sieltä saada lisähavaintoja, kunhan aikaa kuluu.
Onpahan tiedossa muuan kirkonkylällä asuva Naruskan kairojen tuntija, joka tämänpäiväisen tänne suuntautuneen tämän vuoden kolmannen hillareissun jälkeen suunnitteli tältä vuodelta laittavansa poimintavärkit naulaan. Siitäpä päätelkää.
Tukikohasta vanhojen pakastehillojen inventoimisiin tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti