Pyörii kuin puolukka...

Ämpärissä niiden paikka on. Puolukoiden. Tai pakastepussissa sinällään. Tai hilloksi keitettynä. Tai survottuna tuoreena kylmiökellariin, jolla sellainen on. Omassa mehussaan puolukka säilyy kylmässä vaikka sata vuotta. Mutta jos siihen ämpäriin erehtyy laittamaan hitusenkaan sokeria, niin käyntiin lähtee kuin hyvä mopo. Ja käyneenä sitä ei syö sikakaan kiljumatta.

Nehän sanoo, että pakkasen panema puolukka on paras. Niinhän se onkin. Hillomarjana kyllä, mutta jos puolukan meinaa hyytelöksi saada jäykistymään, on se pitänyt poimia jo ennen kypsymistään ja ennen pakkasen paneskelua silloin, kun se vielä joltain kantiltaan on valkoisena.

Kai nämä puolukan perusasiat ainakin viiskytäluvun lapsille on kotona neuvottu, ehkä myöhemminkin. Myöhemmin syntyneille ei kaikille välttämättä tieto kulje. Kun eihän niitä enää tarvitse koulaistenkaan kouluun kantaa, kuten aikanaan oli.

Raakamehu puolukasta on hyvää kuin mikä. Raakamehuksi puolukka valmistuu viinihapon kanssa. Puolukka survotaan ja survokseen lisätään viinihappo. Seoksen annetaan muhia, jonka jälkeen se valutetaan harson läpi. Mehuun sekoitetaan sokeria, jonka jälkeen mehu on valmista käytettäväksi. Aineiden suhteet löytyvät viinihapon pakkauksesta, joten sisälukutaidosta on ilmeistä hyötyä. Lukemalla selviävät seisottamisajatkin, etten vahingossa anna väärää todistusta. Syntyneestä mehusta löytyvät kaikki vitamiinit ja hivenaineet, joita ihminen tarvitsee.

Jos valtiolle ei saa välillistä veroa viinan muodossa muuten menemään kurkusta alas, niin Kossuun kun lanttaa tätä puolukkatuoremehua ja raikasta kylmää vettä, niin jopas maistuu. Paitsi Ukalle.

On se vaan hieno marja tuo puolukka. Se on metsässäkin niin hienosti järjestänyt itsensä otettavan näköiseksi niin, että otettava on. Joskus on otettava kuva puolukasta ennen sitä, kun siihen ruotaistaan poimurin piikit. Niin kävi näillekin asetelmapuolukoille, jotka luonto oli asetellut löytäjälleen suorastaan taiteelliseen asentoon. Siellä se nyt puolukkapensas kutvottaa tyhjänä Naruskajärven eteläpuolella mäntytaimikossa ja odottaa, että taas ensi kesänä se uusii satonsa. Milloin sadon nappaa lintu, milloin ihminen. Napattavaksi ne on tarkoitettu. Ensin kuitenkin kuvaksi.

Emma ja Mummu muuttivat tämänkin taideteoksen puolukkaherkuksi talven pakkasiin. Käristyksen päälle kun sitä hilloa reippaasti nakkaa, niin kyllä lähtee...

Tukikohdasta tähän.